Disclaimer: En ole JKR, joten en myöskään omista hahmoja tai paikkoja, vaikka niin toki haluaisinkin. En siis missään nimessä saa rahaa tästä, en vaikka niin kovasti haluaisinkin... Omistan vain juonen ja itseni, koska olen väkisin tunkeutunut mukaan Pottereiden maailmaan.

Title: Kuin kissat ja koirat elää Rohkelikot ja Luihuiset (tiedetään, surkea otsikko, mutta iski tenkkapoo, en keksinyt parempaakaan)
Author: Sirina Black
Rating: sanotaanko vaikkapa, että nousee K-15 asti
Pairing: Lily/James, yksipuolinen Lily/OC(Sirina), OC(Sirina)/Remus nyt ainakin, ehkä muitakin, kukapa tietää mitä jatko tullessaan tuokaan
Genre: drama, angst, H/C, romance, deathfic, AU
Warnings: hahmon kuolema myöhemmin, lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, uhkailua, kirosanojakin saattaa tulla jossain vaiheessa, lapsen/nuoren haukkumista
Summary: Sirius pyöräytti silmiään ärtyneesti, keskittyen sitten jälleen repimään pergamentin palasta aina vaan pienemmiksi suikaleiksi.
A/N: Vaikka lupasin ja vannoin itselleni, etten ala kirjoittamaan yhtään moniosaista ficciä ennen kuin saan vanhatkin pois alta, sorruin jälleen kerran (paha minä, paha paha paha) sellaiseen. Tästä on siis ehkäpä hyvällä tuurilla tulossa oikea kunnon romaani, jos vaan innostus pysyy (ainakin tässä on enemmän sanoja jo nyt kuin Potter-nanossani).
Osallistuu genrehaasteeseen, genrenä AU (Mustan sisaruksia onkin neljä) sekä Osastohaasteeseen, osastona Suuri sali. Ja nyt myös Potter-nanossa mukana.


Kuin kissat ja koirat elää Rohkelikot ja Luihuiset


Luku 1.

”...Ja huomenna on Luihuisten ja Puuskupuhien välinen huispausottelu. Voisimme hieman käydä ”avustamassa” ystäviämme Luihuisia luudanvarsien hoitamisessa”, hiljainen pojan ääni sanoi. ”Esimerkiksi katkomalla muutamia varpuja etsijän luudasta!”

”James, aivan mahtava idea”, kuului toisen pojan ääni naurunremakan lakattua hetkeä myöhemmin. ”Harmi vaan, että hän pitää luutaansa nykyään omassa makuusalissaan.”

”Totta, harmillista kyllä olet oikeassa, Sirius”, ensimmäinen poika vastasi. ”Sinun ei olisi pitänyt katkaista hänen luudanvarttansa ennen edellistä ottelua.”

”Äh, hän itse aloitti sodan välillämme taikomalla minulle aasinkorvat ja vielä pääsi pulasta valehtelemalla, ettei ollut tehnyt mitään, että minä itse taioin korvat itselleni”, Siriukseksi kutsuttu poika sanoi kireällä äänellä. ”Ja et voi väittää, etteikö olisi ollut huvittavan näköistä ja erityisen riemastuttavaa kun serkkuni putosi koulun lainaluudalta kahdenkymmenen jalan korkeudesta.”

”Olihan se hauskaa”, James totesi, purskahtaen jälleen nauruun. ”Harmi vaan, että McGarmiwa arvasi heti, että me olimme kaiken takana.”

”Mutta häneenhän olisi voinut sattua vakavastikin. Onneksi hän selvisi aivotärähdyksellä, katkenneella solisluulla ja muutamalla kylkiluun murtumalla”, puheeseen puuttui kolmas poika. ”Miettikää minkälaisiin ongelmiin olisitte silloin joutuneet.”

”Älä viitsi, Remus. Et voi väittää, etteikö olisi ollut oikein hänelle pudota takaisin maanpinnalle niistä ylhäisistä korkeuksistaan, jonne hänet on nostettu sukunimensä takia”, Sirius tokaisi ivallisesti. ”Hän on täsmälleen samanlainen kuin isosiskonsa Bellatrix, yhtä kopea, pirullinen ja paha.”

”Siitäkin huolimatta Sirius, se oli tyhmästi tehty. Alennuit hänen tasolleen, annoit hänen manipuloida itseäsi ja nyt sitten kärsit seurauksista”, Remukseksi kutsuttu poika totesi hitaasti, aivan kuin olisi pikkulapselle puhunut.

”Äh, älä jaksa saarnata, kuulin jo aivan tarpeeksi McGarmiwan haukkuja asian takia”, Sirius sanoi. ”Puhutaan jostain muusta välillä.”

”Voisimme käydä Tylyahossa illalla”, James ehdotti. ”Edellisestä kerrasta on---.”

Vaimea kolahdus ja äänekäs kirosanalitania kirjahyllyjen takaa sai Jamesin hiljenemään kesken lauseensa ja Siriuksen vetämään taikasauvan taskustaan. Ystävykset nyökkäsivät toisilleen ja lähtivät yhteistuumin tarkistamaan kuka äänen aiheutti, molemmilla sauvat valmiusasennossa.

”Kappas vaan, eikö se olekin itse Sirina, kylmä ja kopea serkkuni”, tokaisi Sirius astuessaan kahden kirjahyllykokonaisuuden muodostamaan välikköön ja nähdessään nuoren, ikäisensä naisen kokoamassa tipauttamiaan kirjoja takaisin hyllyille. ”Miten menee?”

Nuori nainen nousi sulavasti seisomaan, mulkaisten samalla murhaavasti poikia, jotka asettuivat vierekkäin, estääkseen hänen ulospääsynsä ahtaasta väliköstä.  Sirina veti oman taikasauvansa kaapunsa taskusta, ollen valmiina kiroamaan molemmat, jos nämä aloittaisivat hänelle jo tutuksi muodostuneen pilkallisten haukkumasanojen ketjun. Katse koko ajan suunnattuna poikiin, hän lajitteli kirjat takaisin omille paikoilleen, tarttuen sen jälkeen koululaukkuunsa, jonka oli heittänyt pienelle sivupöydälle odottamaan siksi aikaa kun hän oli kerännyt tipauttamansa kirjat lattialta.

”Oliko jotain asiaa, Sirius?” Sirina kysyi kylmästi, mulkoillen edelleen edessään seisovia rohkelikkopoikia. ”Minulla olisi muutakin tekemistä kuin seistä tässä odottamassa, että saisit viimeinkin suuren suusi avattua ja kerrottua asiasi. Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeata, ottaen huomioon, ettet yleensä koskaan saa pidettyä suutasi kiinni, vaikka ketään ei kiinnosta juttusi piirun vertaakaan.”

”Ai, kuten nuorempiesi kiusaaminen?” James puuttui puheeseen, tuijottaen inhoten ystävänsä serkkua. ”Tiesitkö, että edellinen puuskupuhpoika, joka joutui kokeellisen loitsusi tielle, makaa edelleen Pyhässä Mungossa? Harmi vaan, ettemme voi todistaa sinun olevan syyllinen.”

Sirina käänsi katseensa kokonaan Jamesiin ja purskahti nauruun. Kesti hetken aikaa ennen kuin nuori nainen sai itsensä kasattua ja naurunsa tyrehtymään, jotta saattoi jälleen puhua. Hän pyyhki naurunkyyneleitä pois silmäkulmistaan vapaalla kädellään, toinen kulma kysyvästi kohollaan.

”Voi, Potter. Luulet siis tosiaan, että alentuisin kiusaamaan itseäni kuusi vuotta nuorempia, kun minulla on kaksi ikäistäni, joita voin käyttää omien ”kokeideni” avustajina?” hän kysyi ivallisesti. ”Älä viitsi, kyllähän sinä tiedät, etten harrasta pienempieni kiusaamista. Nyt, jos suotte anteeksi, minulla alkaa huispausharjoitukset puolen tunnin kuluttua.”

Sirina työntyi poikien ohitse, jättäen nämä tuijottamaan peräänsä hieman kummastuneina ja kiukkuisina tilanteen saamasta käänteestä. Edettyään muutaman metrin, ollen miltei kohdalla jossa pojat olivat aikaisemmin jutelleet, Sirina kääntyi katsomaan heitä kohti.

”Ja pojat, jos te vielä kerran yritätte sabotoida peliäni, voitte olla varmoja, ettette tule pääsemään minun osaltani niin helpolla kuin viimeksi”, hän tokaisi varoittavasti kylmällä äänellä. ”Olen nyt varoittanut teitä, sen yhden ainoan kerran. Toista kertaa ei tule.”

Nuori nainen heitti pienellä pään liikkeellä kasvoilleen tipahtaneet pitkät, syvänmustat hiuksensa pois silmiensä edestä ja nyrpisti nenäänsä inhoten. Hänen katseensa oli nyt kohdistunut kahteen muuhun poikaan, jotka istuivat omassa nurkassaan, kirjoihinsa keskittyneinä. Mutta Sirina oli täysin varma, ettei kumpikaan kyseisistä pojista lukenut oikeasti, vaan he olivat keskittyneitä kuuntelemaan kolmikon sananvaihtoa. Ja odottivat mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.

”Nähdään taas, pojat”, Sirina vielä totesi, ennen kuin poistui kirjastosta suomatta enää katsettakaan kelmeihin.

”Kuinkahan paljon hän kuuli teidän keskustelustanne”, kysyi siihen saakka hiljaa paikoillaan istunut neljäs, lyhyt ja pullea poika, kun Sirius ja James palasivat pöydän luokse.

”Peter---”, James äännähti tuskastuneesti.

”Kaiken”, totesi Remus hiljaisella äänellä, nostaen katseensa numerologian kirjastaan, jota oli yrittänyt lukea. ”Hänellä on ihmiseksi todella tarkka kuulo, mutta senhän te jo tiesittekin.”

Sirius mulkaisi ystäväänsä ärtyneenä, mutta pysyi kuitenkin hiljaa. Remus katsahti tätä ihmeissään, mutta piti parempana olla kysymättä mitään juuri sillä hetkellä. Siriuksen tuntien, olisi luvassa ollut muuten kahden tunnin valitusvirsi kuinka epäoikeudenmukaista oli, että hänelle oli suotu sellainen serkku kuin Sirina Musta; kadehdittu perheensä rikkauden takia. Lisäksi, jos oli Siriuksen sanoihin uskominen, tämä oli hyvin tunnekylmä ihminen, itseään muiden yläpuolella pitävä ja kopea narsisti, joka ei välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Ja miksei Remus olisi omaa ystäväänsä uskonut asiassa, jonka tämä varmasti tunsi paremmin kuin hän; Remus oli ollut hyvin vähän tekemisissä Luihuiseen kuuluvan Sirinan kanssa, osittain juuri sen takia, että he olivat eri tuvissa ja osittain sen takia, ettei hän halunnut loukata Siriusta millään tavalla, etenkään vehkeilemällä ”vihollisen” kanssa.

”Hän aiheuttaa minulle harmaita hiuksia”, Sirius sanoi marisevalla äänellä. ”En tajua miksi hänen pitää käyttäytyä kuin omistaisi koko maapallon.”

”Perheensä takia”, James totesi hajamielisesti, katse kiinnittyneenä johonkin, mitä muut eivät nähneet. ”Tulen kohta takaisin.”

”Hei, minä kuulun--- kuuluin siihen perheeseen kanssa. Enkä minä ole sellainen kuin hän on”, Sirius sanoi loukkaantuneella äänellä.

Ennen kuin muut ehtivät sanomaan mitään, James oli jo noussut tuoliltaan ja kiirehtinyt hyllyjen taakse, piiloon ystäviensä katseilta. Remus pyöritteli silmiään tietävän oloisena, mutta laski katseensa viimeinkin takaisin kirjaansa, yrittäen keskittyä numerologian läksyihinsä.

”Minne hän meni?” Peter kysyi, käännellen hullunkurisen näköisesti päätään puolelta toiselle.

”Luultavasti hän näki Lilyn ja meni lepertelemään rakkaudentunnustuksiaan”, Remus totesi, nostamatta katsettaan kirjasta, jota luki. ”James on ollut mahdoton sen jälkeen kun Lily suostui treffeille.”

”Niinpä niin. Mutta minua ärsyttää edelleen Sirina”, Sirius murahti, repien pöydällä lojunutta pergamentin palaa pieniksi suikaleiksi.

Remus luovutti huokaisten lukemisen suhteen ja pamautti monisatasivuisen kirjansa kiinni. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja sulki hetkeksi silmänsä.

”Mikset kysy häneltä?” Remus kysyi ystävältään.

”Äh, luuletko meidän voivan jutella ilman, että olisimme heti toistemme kurkuissa kiinni tai mikä pahempaa, että joutuisimme kaiken lisäksi vierailemaan sairaalasiivessä?” Sirius tokaisi. ”Matami Pomfrey tykkäisi kuule hyvää. Herra Musta ja neiti Musta, mitä te kaksi olette taas menneet tekemään? Eikö teidän vihan täyttämiin aivoihinne mene, ettei tuollainen käytös ole sallittavaa?”

Peter naurahti Siriuksen vastaukselle, kuin se olisi ollut suurempikin vitsi. Sirius mulkaisi ystäväänsä murhaavasti, saaden tämän hiljentymään nolostuneena ja laskemaan katseensa pöydän naarmuiseen pintaan, kasvot kirkkaanpunaisina, mutisten anteeksipyyntöjä. Sirius pyöräytti silmiään ärtyneesti, keskittyen sitten jälleen repimään pergamentin palasta aina vaan pienemmiksi suikaleiksi. Kolmikko vaipui hiljaisuuteen eikä kirjastossa hetkeen kuulunut muita ääniä kuin pergamentin repimisestä syntyvä ratiseva ääni.

”Senkin sika!” huuto kuului suunnasta jonne James oli muutamaa minuuttia aikaisemmin kadonnut. ”Minun asiani eivät sinulle kuulu!”

”Mutta, Lily-kulta, minä---”, kyseinen poika yritti sanoa. ”Hei, älä, tuo sattui.”

”Se on Evans sinulle, Potter. Minä vihaan sinua! Oikein sinulle, että lyöntini sattui!” Lilyksi kutsuttu tyttö kiljaisi ja ryntäsi ulos kirjastosta punaiset hiukset hulmuten.

James asteli ystäviensä luokse leukaansa pidellen, silmät kohdistuneina pamahtaen sulkeutuneeseen kirjaston oveen. Remus kohotti kulmiaan kysyvästi, odottaen ystävänsä kertovan mitä oli tapahtunut.

”Hän suuttui”, James totesi yksinkertaisesti.

”No, sen nyt näkee sokea Erkkikin, mutta mistä hän suuttui?” kysyi silminnähden huvittunut Sirius, yrittäen pidätellä nauruaan.

”Sanoin, että hänen pitäisi valita ystävänsä paremmin”, James vastasi, hieroen varovaisesti leukaansa.

”Miksi ihmeessä niin menit sanomaan?” Remus puuttui puheeseen, miettivä ilme kasvoillaan.

”No, ensinnäkin on ystävä numero yksi, Ruikuli, tuo kaikkien rasvalettien isä ja äiti. Ja toisena on, yllätys yllätys, Sirina Musta, tuo Luihuisen tuvan kruunaamaton kuningatar”, James vastasi. ”En käsitä mitä Lily näkee heissä, tai no nykyisin enää Sirinassa, mutta kuitenkin. He ovat sentään Luihuisia. Rohkelikot eivät kaveeraa siihen tupaan kuuluvien kanssa.”

Remus pyöritteli jälleen silmiään ystävänsä ajatuksenjuoksulle, mutta päätti sillä kertaa olla sanomatta sanaakaan tämän logiikasta, olihan tämä tavallaan oikeassa. Rohkelikot ja Luihuiset olivat toisilleen kuin kissat ja koirat, aina toistensa kimpussa. Ja valitettavaa kyllä, harmillisen usein Rohkelikko jäi siinä kamppailussa pahasti häviölle, johtuen suurimmaksi osaksi siitä, etteivät he käyttäneet koulun säännöissä kiellettyjä taikoja. Ainakaan niin usein kuin Luihuiset, jotka tuntuivat erikoistuneen juuri niihin taikoihin, joita ei edes opetettu tunneilla.

Joskin Remus oli täysin varma, ettei ollut kertaakaan nähnyt Siriuksen serkun käyttävän yhtäkään laitonta manausta tai kirousta, sen puoleen kuin loitsuja tai muitakaan taikoja. Keneenkään muuhun kuin Siriukseen, sen yhden ainoan kerran syyskuussa. Remus muisti valitettavan hyvin kuinka Sirius oli aikonut loitsia Keholeijuksen Severus Kalkarokseen, Sirinan tavoin seitsemättä luokkaa käyvään Luihuiseen, mutta olikin joutunut serkkunsa yllättämäksi. Kuitenkin Remuksen täytyi myöntää, että aasinkorvat ja hirnahteleva puhetyyli olivat sopineet Siriukselle vallan mainiosti. Sirius oli kuitenkin täydellisen eri mieltä asiasta. Hänen mielestään se oli ollut mauton ja typerä pila, joka oli saattanut hänet naurun aiheeksi moneksi viikoksi.  Joten Remus päätti pitää eriävän mielipiteensä vain omana tietonaan, ettei vahingossakaan aiheuttaisi sotaa heidän välilleen.

”Kyllä Lily siitä rauhoittuu. Ja sitten kun hän rauhoittuu, menet pyytämään kauniisti anteeksi häneltä, kukkakimpun ja suklaarasian kera”, Sirius sanoi, suupieli vaarallisesti nykien.

”Nauratko sinä ongelmilleni, Musta?” James kysyi, katsellen epäillen ystävänsä vaikeuksia pysyä kasvot peruslukemilla. ”Sillä jos naurat, voit olla varma, että kostan sen sinulle.”

Lopulta Siriuksen oli pakko purskahtaa äänekkääseen nauruun. Ja alkuun päästyään, hänen oli vaikeata lopettaa. James tuijotti hampaitaan kiristellen nauravaa ystäväänsä, joka kaatui juuri sillä hetkellä tuoleineen päivineen lattialle. Peter purskahti nauramaan nähdessään Siriuksen hullunkurisessa asennossa, jalat kohti kattoa, makaamassa lattialla, vatsaansa pidellen.

”Hyss, matami Prilli tulee kohta katsomaan mikä mekkala täällä oikein on”, Remus hyssytteli nauravia ystäviään, turhaan.

”Mikäs meteli täällä--- MITÄ TE OIKEIN TEETTE? ULOS TÄÄLTÄ, NYT HETI! TÄMÄ ON KIRJASTO, EIKÄ MIKÄÄN LASTENTARHA!” Remuksen synkkä ennustus kävi toteen miltei saman tien matami Prillin astellessa nelikon valtaamaan nurkkaukseen kiukkuisena kuin mehiläinen. ”ULOS, JOKAINEN TEISTÄ!”

Kelmit keräsivät kiireellä pöydälle levittämänsä tavarat ja kiiruhtivat ulos kirjastosta, ennen kuin matami Prilli käyttäisi taikakeinoja heidän poistamisekseen.

”Mennäänkö katsomaan Luihuisten huispausharjoituksia salaa?” kysyi viimeinkin naurukohtauksensa loppumaan saanut Sirius, pyyhkien kaapunsa hihaan naurusta johtuvia kyyneleitä silmistään. ”Nähtäisiin miten serkkuni lentää onnettomuuden jälkeen.”

”Huono ajatus”, Remus murahti miltei kuulumattomasti, sillä tiesi, ettei saisi ystäviensä päitä käännettyä sitten millään, ei vaikka sanoisikin heidän joutuvan pelkästään vaikeuksiin tempaustensa takia.
”Loistava ajatus, mennään heti!” James huudahti, unohtaen saman tien, että hetkeä aikaisemmin Sirius oli nauranut hänen ongelmilleen. ”Voisimme myydä tiedot eteen päin Puuskupuheille, vai mitä?”

”Äh, Puuskupuhit ovat liian kilttejä ostamaan tuollaisia niin kutsuttuja joukkuesalaisuuksia muista”, Sirius totesi. ”Mutta voimme käyttää tietoja itse seuraavalla kerralla kun pelaamme Luihuisia vastaan.”

Remus pudisteli päätään, mutta ei edelleenkään sanonut mitään. Hän kuitenkin tiesi, että hänen ystäviensä suunnitelma vakoilla Luihuisia päättyisi vielä ikävästi, kaikista luultavimmin joukkotappeluun, jonka Rohkelikkoporukka tulisi jälleen kerran häviämään. Ja pahasti. Omista peloistaan ja ennakkoluuloistaan huolimatta Remus seurasi kolmea ystäväänsä huispausstadionille, kauimmaiseen katsomoon niin, ettei heitä ollut kovinkaan helppoa nähdä, ei lentäessä eikä etenkään meluavien Luihuisten täyttämästä katsomosta kentän toisesta päästä. Pahat aavistukset eivät suostuneet jättämään Remusta kuitenkaan rauhaan, Jamesin ja Siriuksen supattaessa kahdestaan muutamaa penkkiä kauempana hänestä ja Peteristä, vilkuillen välillä Remusta salaperäisen ja syyllisen näköisinä. Remus vain saattoi toivoa, etteivät hänen ystävänsä suunnitelleet mitään sellaista, jossa joku voisi loukkaantua vakavasti. Sillä sellaisesta pulasta edes heidän kaltaisensa loistavat selitysten keksijät eivät pääsisi kovinkaan helposti luistamaan vastuustaan.

”HEI, SIRINA! PITÄISIKÖ SINUN HANKKIA TURVAVALJAAT LUUTAASI, ETTÄ PYSYISIT SEN KYYDISSÄ PAREMMIN?” Sirius karjui serkulleen, tämän ohittaessa heidän istumapaikkansa muutamaa jalkaa korkemmalta.

Remus ei ollut tuntenut koskaan itseään niin noloksi ja kauhistuneeksi saman aikaisesti. Noloksi, koska Sirius teki mitä teki ja kauhistuneeksi, koska huuto oli aivan selvästi saanut Sirinan järkyttymään ja yllättymään niin pahasti, että tämä menetti luutansa hallinnan kokonaan. Remus sulki silmänsä ja toivoi, että voisi kääntää kelloa taaksepäin, vain muuttaakseen tapahtumien kulkua. Hiljaisuus oli vallannut koko Luihuisten katsomon, muutamaa kauhistunutta huudahdusta lukuunottamatta. Remus avasi silmänsä, ollen täysin varma, että näkisi nuoren naisen makaavan kentällä vakavasti loukkaantuneena, mutta joutui yllättymään, positiivisessa mielessä, nähdessään häkeltyneen ja hieman järkyttyneen Sirinan seisovan maankamaralla, sataprosenttisesti kunnossa. Helpotuksen huokaus karkasi Remuksen huulilta hänen tajutessaan, että ainoa mitä kolmenkymmenenviiden jalan pudotus oli aiheuttanut Sirinalle, oli kolaus egolle.

Remus käänsi lopulta katseensa ystäviinsä, jotka olivat nousseet seisomaan ja tuijottivat nyt syyllisen näköisinä molemmat katsomosta kentälle, Sirius hyvin kalpeana kasvoiltaan.

”Senkin idiootit!” karjui Evan Rosier, Luihuisten joukkueen kapteeni, lentäen nyt lähemmäs nelikkoa. ”Oliko hauskaa?”

”Ei”, Sirius vastasi, päätään pudistellen.

”Ei ollut”, Jameskin vastasi. ”Olemme pahoillamme!”

”Pahoillanne?” Rosier murisi. ”Olisitte voineet aiheuttaa etsijällemme pahojakin vammoja tempullanne.”

”Evan!” kuului Sirinan ääni kentältä. ”Anna olla, ei tuo hyödytä mitään. He eivät koskaan opi!”

Evan käänsi katseensa Sirinaan. Nuoren miehen ilme muuttui pehmeämmäksi hänen katsellessaan tupatoveriaan, joukkueensa ehdottomasti lahjakkainta pelaajaa. Nuori mies käänsi vielä kerran katseensa Kelmeihin, tuijottaen Siriusta ja Jamesia kylmästi ja inhoten. Remuksen mielessä kävi ajatus, että jos pelkkä katse olisi voinut tappaa, hänellä olisi ollut kaksi ystävää vähemmän.

”Jättäkää hänet rauhaan. Ymmärrättekö? Se on teidän omaksi parhaaksenne”, Evan sähähti ennen kuin laskeutui luutansa kanssa kentälle, Sirinan lähelle ja kiiruhti tarkastamaan tämän terveydentilaa.

Remus oli täysin varma, ettei toinen olisi koskaan ollut huolestunut Sirina Mustasta, jos tämä ei olisi ensinnäkään kuulunut Luihuiseen ja toisekseenkin tupajoukkueeseen. Ei, Evan Rosier ei ollut kovinkaan huolehtivainen ihminen, mitä tuli muihin kuin häneen itseensä. Etenkään, jos toisesta huolehtiminen ei tuottanut jonkinlaista hyötyä hänelle itselleen, kuten valtaa ja mainetta.

”Oletko varmasti kunnossa? Pitäisikö sinun käydä matami Pomfreyn luona tarkastuksessa?” Remus kuuli Evanin kysyvän Sirinalta, joka näytti silmin nähden ärtyneeltä kapteeninsa huolenpidosta.

”Olen kunnossa, Evan. Jätä minut nyt vain rauhaan!” Sirina vastasi kylmästi, työntäen toisen kädet pois olkapäältään. ”Minä menen nyt takaisin linnaan. Nähdään myöhemmin.”

2. luku

”Sirina! Sirina, odota minua!” linnaa kohti nopein harppauksin astellut luihuistyttö kuuli huudettavan jostain sivultaan. ”Älä mene noin nopeasti!”

Sirina hidasti tahtiaan tunnistaessaan huutajan äänen, antaen tämän saada itsensä kiinni. Hän vilkaisi vierelleen ilmestyvää tyttöä hymyttömästi, mutta antoi kylmän, suojaavan maskinsa kadota saman tien pois kasvoiltaan nähdessään toisen hymyilevän leveästi itselleen.

”Kuulin Kelmien uusimmasta tempauksesta”, toinen tyttö totesi, hymyn kadotessa tämän huulilta ja huolestuneen ilmeen levitessä tilalle. ”He ovat idiootteja! Aina tekemässä jotain typeryyksiä.”

”Eivät he koskaan opi, että tuolla tavalla ei joudu muuta kuin vaikeuksiin”, Sirina totesi yksinkertaisesti, kääntäen katseensa pois toisesta tytöstä. ”Mutta olen sanonut sinulle jo useita kertoja, etten välitä siitä. He saavat yrittää kuinka paljon tahansa, mutta eivät onnistu nolaamaan minua samalla tavalla kuin monien muiden uhriensa kanssa.”

”Olet omituinen Luihuiseksi, Sirina”, toinen sanoi, katsoen edelleen vierellään kävelevää ystäväänsä. ”Erilainen, siitäkin huolimatta, että yrität esittää samanlaista kuin muutkin. En ole tajunnut näiden vuosien aikana kertaakaan miksi. Joten miksi ihmeessä?”

”Koska niin minut on kasvatettu, siitä ei pääse yli eikä ympäri, Lily. Minun on oltava juuri sellainen kuin vanhempani haluavat, vaikka haluaisinkin olla vain oma itseni. Minun on oltava kuten kunnon puhdasverinen tyttö. Menen naimisiin juuri sen miehen kanssa, jonka vanhempani päättävät, saan jutella vain niiden ihmisten kanssa, jotka he hyväksyvät. Ja pahimpana kaikista, minun kuuluisi halveksua muita ihmisiä. Olivat he sitten mistä yhteiskuntaluokasta tahansa.”

”Älä taas selitä puhdasveristen perinteistä, Sirina. Me molemmat tiedämme paremmin kuin hyvin, että halveksit kaikkia niitä sääntöjä ja käskyjä, joita joudut Mustan sukuun kuuluvana kuuntelemaan ja kestämään”, Lilyksi kutsuttu tyttö sanoi, pysäyttäen ystävänsä tarttumalla tiukasti tämän kädestä kiinni. ”Älä anna heidän tehdä sinusta kaltaistaan luovuttamalla nyt. Minä pyydän. Täytät pian kahdeksantoista ja sitten saat vapautesi, pääset levittämään siipesi kokonaan.”

”Minut on kasvatettu tottelemaan vanhempiani, Lily. Kasvatettu olemaan ylemmyydentuntoinen. En voi muuttaa kasvatustani. Enkä kohtaloani. Vaikka sitä toivonkin.”

”Voit muuttaa kohtaloasi, jos vain haluat. Usko minua, olisit onnellisempi sukusi halveksumana, ulkopuolisena kuin koskaan tulet olemaan heidän ympäröiminään, heidän määräysvaltansa alla.”

”Älä, Lily”, Sirina kuiskasi, vetäen kätensä irti ystävänsä otteesta. ”Minä tiedän ja sinä tiedät, etten pysty koskaan irtautumaan täysin sukuni otteesta. En vaikka haluaisinkin.”

”Haluatko tarpeeksi paljon, Sirina?” Lily kysyi pettyneellä äänellä, katsoen ystäväänsä surumielisesti. ”Sillä jos haluaisit tarpeeksi, onnistuisit siinä. Siriuskin onnistui. Hän hylkäsi perheensä ja sukunsa, voidakseen olla juuri sellainen kuin haluaakin olla. Ollakseen oma itsensä, ei se persoonaton sukunsa jatkaja, jota hänestä kasvatettiin. Ja sisaresi Andromeda teki samoin! Sanoit silloin itse minulle, että olet ylpeä hänen päätöksestään naida Ted Tonks. Ja näethän sinä itsekin sen, että hän on onnellisempi kuin koskaan.”

”Lily, minä---”, Sirina aloitti vaimealla äänellä, mutta keskeytti lauseensa tajutessaan, että Lily oli oikeassa, hän ei halunnut tarpeeksi erota perheestään. ”Olen pahoillani. Minun pitää miettiä asioita. Yksin.”

Lily jäi seisomaan liikkumattomana paikoilleen Sirinan lähtiessä kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin oli ollut aikaisemmin matkalla. Lily olisi halunnut seurata ystäväänsä, mutta tiesi ja ymmärsi, että tämän pitäisi saada miettiä asioitaan yksin, rauhassa ilman minkäänlaisia häiriöitä. Tehdä valintansa omien ajatustensa pohjalta. Ja Lily tiesi tukevansa ystäväänsä, oli tämän valinta mikä tahansa. Niinhän ystävät tekevät toisilleen. Lilylla oli kuitenkin pieni epäilys, että Sirinan tuleva päätös saattaisi muuttaa kaiken heidän väliltään, että heidän ystävyytensä lakkaisi vain yhtäkkiä olemasta, jos tämä valitsisi sukunsa, perheensä hänelle rakentaman tien. Elämän, jonka ainoa määränpää oli mennä naimisiin puhdasverisen miehen kanssa ja hankkia suvulle jatkaja. Eikä Lily halunnut sitä kohtaloa ystävälleen. 

                                      <<<<<< >>>>>>

Sirina käveli hitaasti, ajatuksiinsa vaipuneena kohti Mustan järven rantaa, saadakseen olla hetken aikaa yksinään, miettiä elämäänsä, miettiä valintoja joiden edessä hän pakon sanelemana nyt oli. Eikä hän nauttinut tilanteestaan ollenkaan. Hänellä oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli se, että hän pitäisi kaiken ennallaan, pysyisi sukunsa ”hellässä” huomassa, olisi sukunimensä arvoinen ja naisi jonkun toisen puhdasverisen suvun vesan. Tai sitten, hänen mielestään se parempi vaihtoehto oli, että hän tekisi niin kuin serkkunsa, hylkäisi perheensä ja eläisi loppuelämänsä halveksittuna, mutta onnellisena ilman perhettään, jota vihasi ehkä eniten maailmassa.

Voi, Meda-kulta, olen niin vaikeassa välikädessä. Mitä minun pitäisi tehdä tilanteelleni? Voisinko olla yhtä rohkea kuin sinä ja vain jättää kaiken? Vai olenko pelkuri niin kuin tunnen olevani ja jään heidän luoksensa, elääkseni onnettomana? Merlin.

Sirina istuutui lähinnä rantaa olevan puun juurelle ja tuijotti mietteliäänä järven hiljakseen aaltoilevaa pintaa. Mustahiuksinen tyttö muisti jonkun kertoneen hänen ensimmäisenä kouluvuotenaan, ensimmäisenä päivänään Tylypahkassa tarun vuosikymmeniä aikaisemmin hukkuneesta tytöstä, joka nousi vuosittain tiettyyn aikaan järven pohjasta hakemaan seuraavaa uhriaan, ystävää itselleen.

”Oletko kuullut siitä tytöstä, joka hukkui Mustaan järveen kuusikymmentäviisi vuotta sitten?” kysyi vanhempi, ruskeahiuksinen luihuistyttö Sirinalta, kun hän istuutui tupapöytään lajittelunsa jälkeen.

”En. Mitä tapahtui?” Sirina kysyi yönsiniset silmät järkytyksestä laajenneina, katsellen vanhemman tytön kapeita, teräväpiirteisiä kasvoja.

”Hän oli sinun ikäisesi silloin. Ja yksinäinen, koska hänellä ei ollut yhtään ainutta ystävää”, vanhempi tyttö vastasi hiljaisella äänellä. ”Hänellä oli ruskeat, lyhyet hiukset sekä harmaat silmät. Suloinen tyttö kaikin puolin, sanotaan.”

”Miksei ollut? Eikö kaikilla ole edes yksi ystävä?”

”Koska hän oli kuraverinen. Eikä kukaan tykännyt hänestä sen takia”, vanhempi tyttö kuiskasi. ”Joten eräänä yönä hän poistui pehmeästä vuoteestaan, hiippaili ulos rannalle ja hukuttautui keskelle järveä. Ja siitä lähtien hän on joka vuosi, samaan aikaan, noussut pinnalle ja vienyt yhden ikäisensä, varomattoman tytön mukanaan ystäväkseen. Ikuisiksi ajoiksi.”

”Mitä pahaa on kuraverisyydessä? Olihan hänellä kuitenkin tarpeeksi taikuutta itsessään, että pääsi kouluunkin”, Sirina kysyi lapsellisesti.

Sirina ei ymmärtänyt miksi vanhempi tyttö purskahti ivalliseen nauruun, vaan odotti kummastuneena ja hieman loukkaantuneena toisen rauhoittumista. Hän ei ollut tottunut ajatukseen, että joku kehtasi nauraa hänelle, kunnioitettuun Mustan sukuun kuuluvalle tytölle.

”Usko tai älä, Amelia, tämä pikkutyttö ei ymmärrä mitä pahaa on kuraverisyydessä”, vanhempi tyttö totesi nauraen vastapäätä itseään istuvalle punakasvoiselle, hieman pulleahkolle tytölle, jonka vaaleat hiukset roikkuivat pesemättöminä tytön kasvoilla tämän työntäessä tasaisin väliajoin lusikan suuhunsa. ”Ajattele!”

Ameliaksi kutsuttu tyttö käänsi hailakansinisten silmiensä katseen Sirinaan, kohottaen kysyvästi kulmiaan. Amelia naurahti kuivasti toisen tytön sanoille, mutta pysyi kuitenkin hiljaa, jatkaen syömistään, aivan kuin äskeistä keskeytystä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Uskomatonta”, kuului sen sijaan Amelian vieressä istuvan ruskeatukkaisen, harmaasilmäisen pojan suusta. ” Kukas sinä muuten olet? Äläkä vaan sano, että olen puoliverinen? Toivottavasti et, sillä heitä ei katsota hyvällä Luihuisessa.”

”Älkää kiusatko siskoani!” kuului kylmä, kopea ääni yhtäkkiä Sirinan selän takaa. ”Hän on vasta 11-vuotias, ei hänen tarvitse vielä tietää tuollaisista asioista mitään. Kyllä hän vielä oppii, kunhan saa muutaman vuoden lisää ikää. Muistelkaapa millaisia olitte itse samanikäisinä..”

”Cissy-kulta! Sinua minä kaipasinkin. Kuulin huhun kihlauksestasi nuoren Malfoyn kanssa. Onko se totta?”

”Juliet! Asia ei kuulu sinulle mitenkään”, Cissy sanoi viileästi, katsellen toista tyttöä ivallisesti nenänvarttaan pitkin. ”Minun pitää nyt mennä, lupasin kirjoittaa äidille heti kun lajittelu on suoritettu.”

”Minä pidän huolen pikkusiskostasi!” Julietiksi kutsuttu tyttö sanoi, vilkaisten ovelasti nuorempaa tyttöä vierellään. ”Hän on varmasti hyvässä turvassa kanssani sillä aikaa kun käyt lähettämässä viestisi.”

”Ei tarvitse. Hän tulee mukaani”, Cissy tokaisi viileästi, heilauttaen sitten kättään Sirinalle merkkinä, että tämän pitäisi lähteä mukaan. ”En jättäisi edes pahinta vihamiestäni seuraasi siksi aikaa kun olisin poissa.”

Sirina nousi seisomaan, Cissyn tarttuessa tiukalla otteella hänen kädestään, antaen johdattaa itseään ulos Suuresta salista. Heidän ohittaessaan Rohkelikkotuvan pöytää, Sirinan katse osui suunnilleen samanikäiseen, punahiuksiseen ja kirkkaanvihreät silmät omistavaan tyttöön, joka katseli tarkkaavaisesti salin tapahtumia. Ja samalla hetkellä Sirina tiesi, aavisti, että heidät oli luotu yhteen, ystäviksi. Punahiuksinen tyttö hymyili ystävällisesti Sirinalle, paljastaen valkoiset hampaansa eikä hän voinut mitään omien huultensa kaartuessa kokeilevaan hymyyn. Kauan hän ei kuitenkaan voinut katsella toista tyttöä, Cissyn sihahtaessa varoittavasti hänelle vääriin ihmisiin tutustumisesta.

”Hän on Rohkelikko eivätkä Luihuiset ystävysty siihen tupaan kuuluvien kanssa, muista se!”

Sirina oli vain nyökännyt vanhemmalle sisarelleen, kääntänyt katseensa punahiuksisesta tytöstä, näkemättä kuinka tämän huulet vääntyivät surulliseen, hieman masentuneeseen ilmeeseen ja oli sitten seurannut Cissya ulos salista, heidän askeltensa suuntautuessa kohti Pöllötornia. Koko matkan ajan isosisko oli kertonut keiden kanssa hän sai ystävystyä, keiden kanssa  hänen tuli jutella ja ketkä olivat sellaisia, jotka olivat tarpeeksi arvokkaita Mustan ylevän suvun nuorimmaiselle tyttärelle seuralaisiksi, niin kutsutuiksi hovineidoiksi, palvelijoiksi, joita ei voinut aivan kutsua nimikkeellä ystävä. Mutta Sirinaa ei kiinnostanut sellaiset tylsät, pokkuroivat persoonattomat ihmiset, häntä kiinnosti hänelle vielä tuntematon, punahiuksinen ja hänen mielestään suloinen, söpö rohkelikkotyttö, jonka hymy oli saanyt auringon paistamaan jo pelkällä vilkaisulla Sirinan pienessä, melko yksinäisessä mielessä.   

Sirina muisti pelänneensä kulkea kolmen vuoden ajan lähelläkään järveä luullessaan, että joku tulisi ja nappaisi hänet mukaansa, vieden kanssaan vetiseen hautaan. Pieni hymy viivähti hetken aikaa hänen huulillaan muiston takia, kunnes hänen mieleensä nousi jälleen ongelma, jota hänen oli tarkoitus ratkaista. Sirina huokaisi hiljaa ajatuksilleen, antaen silmiensä sulkeutua, ajatellen lepäävänsä pienen hetken ajan ilman häiriötekijöitä ympärillään. Ei meluavia Luihuisia, ei onnentoivotuksia seuraavan päivän otteluun eikä etenkään huispausjoukkueen kapteenia, Evan Rosieria ahdistelemassa ja kosiskelemassa koko ajan.

Häiritsevää kun joutuu koko ajan pakoilemaan omia tupalaisiaan. Olisi helpompaa olla varmaan jossain muussa tuvassa. Kuten Rohkelikossa, ajatus putkahti yhtäkkiä Sirinan päähän. Hän naurahti kuivasti tajutessaan, ettei kyllä varmasti sopisi mihinkään muuhun tupaan, hänessä kun ei ollut ollenkaan rohkelikkomaisia piirteitä, sen puoleen kuin ystävällisyyttä kaikkia kohtaan, joka luettiin Puuskupuhien hyveeksi. Eikä hän missään tapauksessa loistanut koulunkäynnissäkään, missään muissa aineissa kuin loitsuissa, joka oli ollut alusta alkaen hänen suosikkiaineensa. Ei, Sirina tiesi kuuluvansa luonteensa takia juuri Luihuiseen, huolimatta siitä, että hänen paras ystävänsä, salainen ihastuksensa, kuului Rohkelikkoon ja oli kaiken lisäksi vielä jästisyntyinen. Asia, josta hän ei ollut koskaan välittänyt. Lily oli ja tulisi aina olemaankin hänen ainoa, todellinen ystävänsä. Tapahtuisipa tulevaisuudessa mitä tahansa.

Kaikista toiveistaan ja päätöksistään huolimatta Sirina oli kuitenkin enemmän realistinen ja samalla hieman pessimistinen kuin positiivinen. Asiat eivät aina vain sujuneet juuri niin kuin olisi itse halunnut, vaan kohtalo puuttui valitettavan usein kuvioihin, muuttamalla kaiken juuri päinvastaiseksi kuin olisi pitänyt. Sen oli Sirina kokenut useammin kuin kerran elämässään. Kohtalo vanhempien muodossa. Sirina ei uskonut voivansa unohtaa kuulemaansa saarnaa sen jälkeen kun hänen vanhemmillensa oli selvinnyt hänen ollessaan kolmannella luokalla, että hän oli ystävystynyt Rohkelikon kanssa, joka oli vielä kaiken lisäksi jästisyntyinen. Kauhein rikos, jonka Mustan suvussa saattoi tehdä, oli ystävystyä väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan ihmisen kanssa.

”Minä olen kuullut huhupuheen, Sirina”, hänen isänsä Cygnus oli aloittanut kun oli astunut hänen huoneeseensa, yhdessä vaimonsa Druellan, Sirinan äidin kanssa. ”Hyvin huolestuttavan huhun näin totta puhuakseni. Olet kuulemma ystävystynyt kuraverisen kanssa. Onko se totta?”

”O-on”, Sirina vastasi miltei kuiskaten.

”Senkin kuraveristen paapoja. Verenpetturi, huoran penikka”, mies sähisi.

Mies hiljeni hetkeksi ja katsoi kalvakkaa, nuorinta tytärtään kylmästi, tunteettomasti. Sirina käänsi katseensa äitiinsä, joka seisoi selkä jäykkänä paikoillaan, katse kohdistettuna kaikkialle muualle paitsi tyttäreensä.

”Äiti?” Sirina kysyi hiljaisella äänellä, isäänsä samalla pelokkaasti vilkuillen.

”Hiljaa, senkin murheenkryyni!” isä ärähti, läimäyttäen tyttöä kasvoille. ”Et puhu muulloin kuin sinua puhutellaan, etkö ole vieläkään sitä oppinut?”

”Anteeksi, isä”, tyttö kuiskasi, pidellen kivistävää poskeaan kyyneleet silmissä.

”Älä pillitä, iso tyttö”, Cygnus murahti, lyöden uudelleen kovempaa. ”Senkin typerä penikka.”

Mies jatkoi nuorimmaisensa hakkaamista, vaimonsa seisoessa vieressä katsellen, tekemättä mitään. Cygnus ei kuunnellut tyttärensä hätääntyneitä pyyntöjä lopettaa, vaan antoi raivonsa purkautua hentoon kehoon nyrkein ja potkaisuin.

”Älä, ei enempää”, Sirina pyysi, henkeään haukkoen, peläten isänsä raivoa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

”Olet säälittävä kakara”, mies sähähti lopettaessaan lyömisen. ”En halua nähdä sinua silmissäni ennen loman loppumista. Kotitonttu saa tuoda ruoka-astiasi tänne, et poistu huoneesta minnekään. Jos näen sinut missä tahansa muualla kulkemassa, tapan sinut. Ja vannon, että se ei tule olemaan niin kivuton kuolema kuin Avada Kedavra. Ja jos kuulen kuraverisen ystäväsi nimen mainittavankin tai edes puhuttavan hänestä missään tilanteessa tämän katon alla, hänkin kuolee. Hyvin tuskallisesti!”

Sirina jäi nyyhkyttämään huoneensa lattialle vanhempiensa poistuttua paikalta. Hän kuuli kuinka ovi naksahti lopullisen tuntuisesti lukkoon, mutta ei jaksanut välittää siitä juuri sillä hetkellä. Hänen ajatuksensa täytti iskuista ja potkuista johtuva suunnaton kipu, joka säteili ympäri kehoa aina kun hän liikahti pikkuisenkin.

Hän oli oppinut kerrasta. Lily Evansia eikä heidän ystävyyttään oltu sen jälkeen enää mainittu kertaakaan Mustan kartanossa, ei missään yhteydessä. Sirina oli kouluun palattuaan näennäisesti katkaissut heidän ystävyytensä, mutta selittänyt myöhemmin kaiken, tai suurimman osan ainakin. Kertaakaan heidän ystävyytensä aikana hän ei ollut kertonut todellisia tapahtumia, ei koskaan.

A/N: Kolmas luku. Eipä tässä kai ole muuta sanottavaa. Paitsi ilkeyteni erästä taikaolentoa kohtaan... Joten siitä varoitussana, kertomatta kuitenkaan juonesta ollenkaan.


3. luku

Aikaisin seuraavana aamuna, kauan ennen auringonnousua Sirina heräsi Luihuisten oleskeluhuoneen sohvalta yhtäkkiseen pamahdukseen, aivan kuin joku olisi räjäyttänyt suuren osan Tylypahkan linnasta taivaan tuuliin. Hetkeä myöhemmin, ennen kuin hän ehti edes kunnolla käsittää mitä tapahtui, kaatoi joku suuren saavillisen jääkylmää vettä hänen päällensä, nauraa käkättäen sen jälkeen vahingoniloisesti. Sirina räväytti silmänsä kokonaan auki ja kohtasi yläpuolellaan ilmassa kuperkeikkoja heitelleen räyhähengen, Riesun suuret, naurusta kimmeltävät silmät. Sirinan silmät välähtivät raivosta räyhähengen näyttäessä kieltään hänelle.   

Valitettavaa räyhähengelle, sillä tälle ei ollut tullut pieneen, miltei olemattomaan mieleensäkään, että Sirina Mustaa ei kannattanut herättää liian aikaisin kovilla pamauksilla eikä etenkään jääkylmää vettä päälle kaatamalla. Sirina kun sattui olemaan erittäin aamuäreä jos hän oli nukkunut katkonaisesti, vain muutaman tunnin ajan, nähden painajaisia suurimman osan unessaoloajastaan. Eikä asiaan auttanut yhtään se, että hän oli siirtynyt yöllä omasta vuoteestaan sohvalle kyllästyttyään kuuntelemaan muiden tyttöjen innokasta kikattelua ja juoruilua.

”Kitatukkios!” Sirina tokaisi kiukkuisesti, heilauttaen tyynyn alta vetämäänsä taikasauvaa kohti räyhähenkeä. ”Tippuusvesiös!”

Sirina laski sauvansa vierelleen ja katseli huvittuneena kuinka Riesu yritti saada suunsa auki, mutta ei onnistunut siinä ollenkaan suuntukkimistaian takia. Ja entistä riemastuneemmaksi nuori noita muuttui kun räyhähenki putosi vesisaaviin, jolla oli aikaisemmin itse kaatanut vettä hänen päällensä. Kiinnostuneena noita katseli kuinka Riesu räpiköi saavissa, yrittäen pysyä pinnalla. Ja hetken aikaa Sirina jollain tasolla nautti nähdessään puolustuskyvyttömän räyhähengen ahdingossa, ennen kuin tajusi mitä oli tekemässä. En minä ole tällainen. Enhän?

”Lopeti loitsuimes”, kuului Sirinan takaa, kauhistuneella äänellä.

Sirina käänsi katseensa ja kohtasi yllätyksekseen, ilmeisesti aikaisemman metelin takia tyrmiin tulleen muodonmuutosten opettajansa Minerva McGarmiwan järkyttyneet ja samalla kiukkuiset, neliönmuotoisten silmälasien peittämät, vihreät silmät. Nuorempi noita tunsi kuinka puna levisi hänen yleensä niin kalpeille kasvoilleen, hänen kääntäessään nolostuneena katseensa pois opettajastaan. Sirina irvisti mielessään ja varautui kuuntelemaan tiedossa olevan, raivoisan saarnan taikojen väärinkäytöstä puolustuskyvyttömiin taikaolentoihin.

”Mitä sinä oikein ajattelit, neiti Musta?” McGarmiwa kysyi rauhallisella äänellä, joskin Sirina saattoi kuulla siinä pienoista kiukkuisuutta tapahtuneen takia.

”Riesu aloitti”, Sirina sai vaivoin sanottua, tahtoen saman tien vetää typerät sanansa takaisin.

”Tuoko on selityksesi? Riesu aloitti?” McGarmiwa tokaisi, vihreät silmät salamoiden.

”No, se aloitti. Pamautti jotain korvani juurella ja kaatoi jääkylmää vettä päälleni”, Sirina vastasi. ”Ja minä en siedä sellaista.”

”Enkä minä siedä tuollaisten taikojen käyttämistä yhteenkään elävään olentoon, olkoon kyseessä ihminen tahi taikaolento”, McGarmiwa ilmoitti. ”Viisikymmentä pistettä Luihuiselta, kymmenen tuntia jälki-istuntoa sekä pelikielto Puuskupuh-pelin ajaksi! Ilmoitan tapahtuneesta vanhemmillesi.”

”Mutta minä olen ainoa etsijä joukkueessamme”, Sirina parahti järkyttyneenä. ”En voi olla poissa pelistä.”

”Sitä sinun olisi pitänyt miettiä ennen kuin yritit hukuttaa Riesun”, professori totesi lopulliseen sävyyn ja Sirina tiesi, ettei asiasta enää puhuttaisi. ”Päätökseni pitää.”

Sirina jäi tuijottamaan järkyttyneenä vanhemman noidan perään eikä voinut olla ajattelematta, että Evan tappaisi hänet kuullessaan tapahtuneesta. Ei, ei sittenkään tappaisi. Ei tämä kerkeäisi tehdä sitä ennen hänen isäänsä, jolle oli kunniakysymys, että nuorimmainenkin tytär olisi nimensä arvoinen. Mies ei välittäisi tippaakaan, että hän viimeinkin näytti olevansa aito Luihuinen yrittämällä hukuttaa olennon, joka ei voinut panna vastaan itseään vahvemman noidan käsissä, vaan tämä suuttuisi, koska tytär oli jäänyt kiinni asiasta. Sillä siitäkin huolimatta, että mies vihasi nuorimmaistaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän halusi, että tytär olisi kunniaksi perheelleen, suvulleen.

Omalla tavallaan Sirina oli helpottunut rangaistuksestaan. Hän nimittäin vihasi huispausta yli kaiken, mutta oli päätynyt joukkueeseen aikanaan isänsä painostuksen alaisena, juuri sen takia, ettei ollut pärjännyt kelvollista arvosanaa paremmin muissa kouluaineissa kuin loitsuissa, mikä oli ollut Cygnus Mustalle todellinen pettymys vanhempien tyttärien onnistumisiin verrattuna. Harmillista vaan, että McGarmiwa ei antanut pelikieltoa loppukaudeksi, Sirina ajatteli turhautuneena, ei ainakaan olisi enää koskaan tarvinnut nousta luudan päälle istumaan. Sirina virnisti pienesti ajatuksilleen, mutta vakavoitui miltei saman tien.

                                               <<<<<>>>>>>

”...Yrittäkää sitten harhauttaa Puuskupuhin jahtaajia, tehkää lyöjien kanssa yhteistyötä”, Sirina kuuli Evanin sanovan kahdelle Luihuispojalle.

”Evan, olen tänään pelikiellossa”, Sirina tokaisi yksinkertaisesti istuutuessaan muiden huispausjoukkueeseen kuuluvien Luihuisten keskuuteen.

”Ai, no selvä juttu”, Evan totesi, keskittyen sitten jatkamaan uuden pelitaktiikan selittämistä Wilkesille ja Averylle, joukkueen jahtaajille. ”Puuskupuhit ovat saaneet joukkueensa hyvään iskuun, hehän voittivat edellisen ottelunsa Korpinkynttä vastaan selvin lukemin.”

Sirina istui hiljaa paikoillaan, odottaen milloin omaan ääneensä ilmiselvästi rakastunut Evan viimeinkin tajuaisi mitä hän oli hetkeä aikaisemmin sanonut tälle. Joskus Sirinasta tuntui, että kapteeni oli hieman hidas ymmärtämään muiden ihmisten puhetta, etenkin kun joku tuli keskeyttämään tämän oman puhumisen kesken huispauskeskustelun.

”SINÄ SAIT MITÄ?” Evan karjaisi tajutessaan viimeinkin mitä Sirina oli hänelle sanonut hetkeä aikaisemmin. ”ET VOI OLLA TOSISSASI! PELIKIELTO?”

Luihuisjoukko hiljeni kuuntelemaan kaksikon sananvaihtoa, osa kiukkuisina etsijänsä pelikiellosta, osa ymmärtämättä aivan täydellisesti asiaa. Sirina tuijotti Evania toinen kulma koholla, kasvot ilmeettöminä, mitäänsanomattomina. Hänen kehonsa asento kuvasti suurta välinpitämättömyyttä tilannetta kohtaan, mikä sai huispauskapteenin varmasti kiehumaan ja näkemään punaista.

”Pelikiellon, Evan, pelikiellon. Tavaanko sen sinulle, kirjain kerrallaan?” Sirina kysyi ivallisesti, välittämättä muiden tupien oppilaiden tuijotuksista ollenkaan.

”Minä... Sinä...” Evan jäi sanattomaksi, mulkoillen kuitenkin etsijäänsä murhaavasti.

”Seuraavaksi tulee hän, me, te, he”, Sirina auttoi ivallisesti. ”Jatkanko vielä listaa?”

”Mistä minä löydän uuden etsijän tunnissa? Kerro minulle sellainen asia”, Evan kysyi saatuaan puhekykynsä takaisin.

”Kysy Regulusta”, Sirina totesi, noustessaan seisomaan. ”Minä menen nyt istumaan ensimmäiset kaksi tuntia jälki-istunnostani.”

Pieni valhe sinne tai tänne, ei Evan sitä selville koskaan saa, Sirina ajatteli kiiruhtaessaan kohti salin ovia, jättäen tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeensä Luihuisten pöydässä istuvien tupalaistensa keskuuteen. Sivusilmällä hän saattoi nähdä kuinka Evan aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla, jäätyään jälleen kerran sanattomaksi Sirinan sanojen takia. Eikä Sirina voinut olla nauttimatta, edes hetken aikaa, omasta, luontaisesta kyvystään hiljentää suurin osa tuntemistaan ihmisistä pelkillä ivallisilla sanoilla.

Jos Sirinan tapoihin olisi kuulunut hymyillä yleisön edessä, hän olisi kääntynyt katsomaan taakseen ja hymyillyt vahingoniloisesti Evanille. Mutta se ei kuulunut, joten hän jatkoi kävelyään, ohittaen edelleen itseään tuijottavat Puuskupuhit, joista suurin osa näytti helpottuneilta, tupajoukkueen etsijää myöten, ettei hän pelaisi sinä päivänä ollenkaan. Totta puhuen, Sirina ei ollut asiasta kovinkaan kummissaan, hän tiesi olevansa hyvinkin agressiivinen pelaajana, huispausta kohtaan tuntemastaan vihasta huolimatta. Sirina oli varma, että kysyttäessä kuka oli pahin mahdollinen vastustajajoukkueen etsijä, jonka oli kohdannut huispauskentällä, keneltä tahansa muulta etsijältä, olisi vastauksena ollut hänen nimensä. Poikkeuksetta. Sirina ei tuntenut armoa lentäessään siepin perässä, ei koskaan, ei missään tilanteessa. Ja sen takia hän olikin menestynyt lajissa mainiosti.
                                             
                                              <<<<<<>>>>>>

Sirina makoili viittansa päällä, puun juurella, lähellä Kielletyn metsän reunaa, piilossa kaikkien katseilta. Hän ei välittänyt vaikka maassa oli muutaman sentin paksuinen lumivaippa ja pakkastakin oli muutaman asteen verran. Hän pystyi näkemään talviviitoissaan kulkevat oppilaat ja opettajat, jotka kävelivät hänen piilopaikkansa ohitse mennessään kohti huispauskenttää, mutta kenelläkään ei ollut minkäänlaista aavistustakaan, että hän makasi muutaman metrin päässä heistä, katsellen heidän ohikävelyään, kuullen samalla juttuja, joita ei selvästikään oltu tarkoitettu muiden korville.

”Oletko aivan varma, että hän sanoi niin?” Sirina kuuli jonkun tytön kysyvän ihmeissään, tämän pysähtyessä lähelle hänen piilopaikkaansa. ”Siis, että onko James Potter pettänyt oikeasti Lily Evansia? Ja vielä Luihuisen kanssa? En usko!”

”Usko huviksesi. Ann kertoi Elizan kertoneen, että Lilith kertoi hänelle kuulleensa Sandralta Jamesin olleen salaa ulkona Luihuisten Sarah McConnellyn kanssa viikonloppuna”, toinen tyttö vastasi innoissaan. ”Ja nyt Lily on kuulemma vihainen Jamesille.”

”Aika siistiä. Nyt voisi olla sinun aikasi iskeä kiinni, Emma”, ensimmäinen tyttö totesi, ääni innostuksesta kimeänä.

”Älä, oletko tosissasi, Kath? Huolisiko James minut?” Emmaksi kutsuttu kysyi.

”Totta kai. Olethan sinä parempi kuin Lily, joka on jästisyntyinen”, Kath vastasi. ”Eli toisin sanoen, olisit Jamesin arvoinen.”

”Ihanaa. Pitäisikö mennä etsimään hänet?” Emma kysyi ja Sirina oli varma, että tämä miltei pomppi paikoillaan innostuksesta.

”Totta kai. Mene saman tien”, toinen tyttö vastasi, taputtaen käsiään yhteen.

”Missäköhän hän on? Voi, että minua jännittää aivan kauheasti. Mitä jos James ei olekaan kiinnostunut?” Emma kysyi hermostuneen kuuloisena. ”Minä en uskalla mennä yksin. Tuletko mukaani henkiseksi tueksi?”

”Totta kai hän on kiinnostunut sinusta. Minä näin yksi päivä kuinka hän katseli sinua pitkään ja hartaasti, luullen ilmeisesti, ettei kukaan nähnyt.”

”Ihanko totta? Ihanko totta?”

Sirina saattoi nähdä sielunsa silmin kuinka Emmaksi kutsuttu tyttö hyppi onnellisesti paikoillaan, hullunkurinen ilme kasvoillaan. Sirina tuhahti itsekseen halveksivasti. Jos hän ei olisi paremmin tiennyt Jamesin tunteita Lily Evansia kohtaan, hän olisi voinut jopa uskoa tyttöjen keskustelun ja kirota Rohkelikkopojan alimpaan helvettiin, vain koska tämä oli niin idiootti.

Kaksikon poistuttua Sirinan oleskelupaikan läheisyydestä, hän nousi seisomaan ja näki kuinka huispausstadionin yllä lenteli neljätoista pelaajaa, odottaen pelin käynnistymistä. Pienen hetken ajan hän tunsi katkeruuden pistoksen sydämessään, mutta tukahdutti sen samoin tein. Hänhän vihasi huispausta, eikö niin?

”Mikset ole katsomassa peliä?” Sirina säpsähti miltei huomaamattomasti kuullessaan tutun äänen takaansa ja kääntyi ympäri katsomaan tulijaa.

”Lily, älä enää ikinä tee noin”, hän totesi naurahtaen kuivasti. ”Meinasin saada halvauksen.”

”Oikein sinulle. Kuulin pienestä tempustasi”, Lily tokaisi kireällä äänellä. ”Mitä oikein ajattelit?”

”Älä sano mitään”, Sirina pyysi matalalla äänellä, katse kohdistettuna johonkin toisen tytön selän taakse.  ”Tiedän sen olleen huono idea.”

”Mitä vähättelyä.”

”Kieltämättä.”

”Olen kuitenkin pahoillani, että sait pelikiellon.”

”Minä en. En piirun vertaa.”

”Mitä? Mikset? Sinähän rakastat pelaamista.”

”En rakasta. Älä kerro tätä kenellekään, mutta vihaan huispaamista. Lentäminen on ihan kivaa, mutta se kun pitää lentää pienen siepin perässä ja saada se kiinni, on mielestäni täydellisen järjetöntä toimintaa.”

”Miksi sitten pelaat?”

”Koska Mustan sukuun kuuluvan pitää olla hyvä edes yhdessä asiassa. Jos se ei ole mahtavaakin mahtavampi koulumenestys, sen pitää olla sitten vaikka niinkin turha asia kuin huispaus. Tuo on sanasta sanaan se mitä isä sanoi aikanaan, ensimmäisen luokan jälkeen minulle. Joten osti minulle paikan joukkueesta.”

”Ai! Mahtaa kirpaista tietää, ettei alunperin päässyt joukkueeseen omien taitojensa takia. Joita sinulla kieltämättä on.”

”Ei se sen kummemmin ole koskaan kirpaissut. Harmillista kyllä pelkkä yhden ottelun pelikielto ei suonut minulle armahdusta kauden tärkeimmästä kohtaamisesta; Luihuisten peli Rohkelikkoa vastaan on kesäkuussa.”

Lily näytti pahoittelevalta katsellessaan edelleen kaukaisuuteen tuijottavaa ystäväänsä haluamatta häiritä tätä juuri sillä hetkellä omilla huolillaan ja murheillaan. Rohkelikkotyttö pelkäsi kysyä mihin ratkaisuun toinen oli edellisenä päivänä päätynyt lähdettyään hänen luotaan. Hän pelkäsi, että toinen päätyisi jatkamaan isänsä käskyjen noudattamista ja hylkäisi heidän ystävyytensä, lopullisesti. Sirina käänsi yönsinisten silmiensä katseen Lilyn vihreisiin silmiin ja hymyili tälle pehmeästi.

”Sirina, minä---.”

”Lily, minä---.”

He aloittivat täsmälleen samanaikaisesti lauseensa ja naurahtivat molemmat asialle. Hetken aikaa molemmat pysyivät hiljaa, vain katsellen toisiaan. Lily odottavasti, sydän pamppaillen pelosta ja toivosta, Sirina mietteliäästi, etsien sanoja joilla kertoisi asiansa. Hän oli aina ollut huono kertomaan omista tunteistaan muille ihmisille, ei häntä oltu koskaan opetettu sanomaan ”minä välitän sinusta” tai ”rakastan sinua”, koska se ei kuulunut heidän, hänen perheensä tapoihin.

”Lily, minä--- minä pidän sinusta kovasti”, hän sai lopulta sanat ulos suustaan, lapsellisina, naiiveina, mutta silti totuudenmukaisina.

”Minäkin pidän sinusta, Sirina, olemmehan me sentään ystävyksiä. Melkein kuin sisaruksia. Mutta miten tuo liittyy mihinkään?” Lily kysyi kummissaan, otsa mietteliäästi rypyssä.

”Minä pidän sinusta enemmän kuin ystävästä”, Sirina jatkoi hitaasti, katsellen kuinka ymmärrys ja järkytys levisivät toisen kasvoille.

”Minä, tuota”, Lily aloitti, kasvot kalvenneina. ”Minun pitää miettiä asiaa hetken aikaa. Nähdään taas joskus.”

Sirina jäi seisomaan paikoilleen halvaantuneena, tuijottaen ystävänsä perään kykenemättömänä tekemään mitään, kykenemättömänä liikkumaan paikaltaan. Lily asteli kiihkein askelin, miltei juosten poispäin hänestä, katsomatta kertaakaan taaksepäin. Sirina tiesi tehneensä pahimman mahdollisen virheen koko virheiden täyteisen elämänsä aikana. Hänen ei olisi pitänyt lausua yksiä elämänsä tärkeimpiä lauseita valmistelematta ystäväänsä tulevaan. Jos hänen tyyliinsä olisi kuulunut itkeminen, hän olisi vuodattanut muutaman kyyneleen vain, koska oli syvällä sisimmässään hyvin surullinen tapahtuneesta. Ja sillä hetkellä hän inhosi itseään enemmän kuin koskaan oli inhonnut. Hän irvisti katkerasti ja läimäytti itseään henkisellä tasolla.

                                           <<<<<<>>>>>>

Sirina eristäytyi ylivoimaista huispausvoittoaan juhlivista Luihuisista katoamalla tupansa oleskeluhuoneesta vähin äänin kirjastoon ennen kuin kukaan ehti estämään häntä. Joskus hän ihmetteli minkä takia jokaikistä voittoa piti juhlia niin suurellisesti, että koko linna raikui seuraavien tuntien ajan, aiheuttaen suurta mielipahaa muiden tupien oppilaissa, joille tuntui olevan hyvin vaikeata sulattaa kerta toisensa jälkeen toistuvia voitonjuhlia. Sirina murahti ajatuksilleen tuijottaen samalla eteensä kasaamaansa kirjapinoa ärtyneesti. Huolimatta siitä, että oli varannut kirjaston parhaan pöydän vain itselleen, hän sai olla aivan rauhassa. Kukaan ei nimittäin uskaltautunut tulemaan lähellekään häntä, vaan mulkoilivat muista pöydistä häntä, aivan kuin hänelle olisi kasvanut toinen pää hartioilleen.

Huokaus karkasi nuoren noidan huulilta hänen tarttuessa kirjapinon ensimmäiseen opukseen, 1001 tärkeintä taikayrttiä ja niiden käyttötarkoitukset, tietämättä miksi oli sellaisen kirjan hyllystä poiminut luettavakseen. Hänhän ei edes pitänyt yrttitiedosta ollenkaan, vaikka olikin valinnut sen yhdeksi S.U.P.E.R.-aineekseen, vain koska Lily oli samoilla tunneilla. Iloton, katkera hymy kohosi Sirinan kasvoille. Lilyn takia kaikki ja täysin turhaan. Sirina avasi paksun taikayrttikirjan ärtyneesti sattumanvaraiselta sivulta.

Koiruoho eli mali (Artemisia absinthium):
Jästit käyttävät kasvia usein mausteena ruoanlaitossa (etenkin riistaruokien kanssa) ja se on merkittävä ainesosa yrtti -ja alkoholijuomien teossa. Esimerkkeinä absintti (väkevä alkoholijuoma, jota valmistetaan rypäle- tai viljaperäisestä alkoholista ja tietyistä yrteistä, joista tärkeimmät ovat anis, fenkoli ja koiruoho) sekä vermutti (väkevöity, maustettu viini, jonka nimi tulee päämausteeksi käytetyn koiruohon saksankielisestä nimestä Wermut tai vermouth).

Taikamaailmassa koiruohouutetta käytetään yhdessä jauhetun suoliljan juuren kanssa ”Elävien kuolleiden juoman”, hyvin vahvan unijuoman valmistamiseen. Koiruohouute sisältää pääkomponentteinaan isotujonia (huumaava vaikutus, hermomyrkky) ja tujolia sekä karvasaineita (muun muassa absintiinia ja artabsiinia)...

”Mitä luet?” Sirina nosti katseensa kirjasta ja kääntyi tuijottamaan keskeyttäjäänsä, jonka oli jo äänestä tunnistanut.

”Kirjaa!”

”Näen kyllä sen, mutta minkälaista kirjaa?”

”Paksua opusta, jossa on sivut, joilla on tekstiä.”

”Älä ole ivallinen. Haluan vain tietää mitä luet.”

”1001 tärkeintä taikayrttiä ja niiden käyttötarkoitukset.”
   
”Sinä et näytä siltä kuin sinua kiinnostaisi taikayrtit. Itse asiassa en ole koskaan tainnut nähdä sinun avaavankaan siihen liittyviä kirjoja.”

”Ihan kuin sinä sen tietäisit.”

”Totta tuokin. Mutta, kerro rehellisesti, pidätkö muka mullan kuokkimisesta, alruunoiden kasvattamisesta tai yleensäkään mistään mikä liittyy kasveihin?”

”En todellakaan.”

”Miksi sitten käyt Verson tunneilla?”

”Kuuluuko se sinulle, Lupin?”

”Ei, mutta olen kiinnostunut asiasta.”

Sirina pamautti kirjan kiinni, nosti sen takaisin pinon päällimmäiseksi ja nousi seisomaan, mulkoillen häirikköä ivallisesti.

”Sitä voit miettiä aivan itse omassa mielessäsi. Minä en aio kertoa sinulle mitään.”

Noita oli ehtinyt jo muutaman metrin päähän ennen kuin Rohkelikkopoika pysäytti hänet tarttumalla hänen kädestään kiinni.

”Jätä Lily rauhaan”, Remus totesi rauhallisesti, puristaen edelleen Sirinan kättä tiukalla otteella. ”Hän ja James sopivat hyvin yhteen, kaikista riidoistaan huolimatta.”

”Ja sinäkö sen muka tiedät?” Sirina kivahti. ”Ovatko he onnellisia yhdessä?”

”Omalla tavallaan, kyllä ovat. Ja kyllä, minä tiedän. Näenhän heidät yhdessä joka päivä, useammin kuin sinä.”

”Minä en jätä Lilya rauhaan, jos hän ei sitä itse minulta pyydä. Minä välitän hänestä. Enemmän kuin kenestäkään muusta.”

”Jos välittäisit oikeasti, antaisit hänen elää omaa elämäänsä. Mutta kuten muutkin Luihuiset, välität vain itsestäsi ja omista haluistasi, ajattelematta miltä toisista tuntuu. Olet täysi narsisti, Sirina Musta, etkä varmaan koskaan muutu paremmaksi. Mikset vain ala oleskelemaan niiden niin kutsuttujen oikeiden ystäviesi kanssa? Niiden kanssa, jotka sukusi ja perheesi hyväksyy.”

Remus irroitti otteensa noidasta, jättäen tämän tuijottamaan peräänsä yllätettynä ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin todella sanattomana. Sirina ei ollut koskaan kuullut Rohkelikon puhuvan kenellekään niin ivallisella äänellä kuin tämä oli hetkeä aikaisemmin hänelle puhunut. Silmiään räpytellen hän käänsi katseensa hiljentyneisiin oppilaisiin, jotka tuijottivat nyt häntä huvittuneina ja vahingoniloisina.

”Mitä tuijotatte?” noita kysyi myrkyllisesti, nostaen toista kulmaansa ivallisesti, heilautti hiukset pois kasvoiltaan ylpeästi ja marssi ulos kirjastosta, jättäen vain hiljaisuuden jälkeensä.

A/N: Luku koostuu miltei pelkästään kirjeistä (antakaa anteeksi niiden pienoinen lapsekkuus, en osaa kirjoittaa kirjeitä, edes kuvitteellisia sellaisia).


4.luku

Rakas Sirina!

Kuulin vasta nyt viimeisimmästä tempauksestasi Siriukselta! Olen hyvin järkyttynyt asiasta enkä oikein tiedä mitä minun pitäisi ajatella siitä. En olisi koskaan uskonu sinusta, että kykenisit edes yrittämään kenenkään tai minkään tappamista, oli kyseessä sitten toinen ihminen, taikaolento tai taikaeläin. Se on aina ollut enemmänkin Bellatrixin tyylistä. Hänestä uskoisin mitä tahansa pahaa. Mutta sinä, ei ikinä. Siksi haluaisinkin kuulla sinulta, että miksi? Miksi ihmeessä yritit hukuttaa Riesun? Mikä ihme sai sinut kokeilemaan sitä loitsua?

Tiedän, että inhoat kun holhoan sinua kuin äiti, mutta kuten me molemmat olemme jo vuosien saatossa huomanneet, ei Druella ole koskaan ollut mitenkään äidillinen ihminen, etenkään sinua kohtaan. Olen huolissani sinusta, Sirina. Tiedän ja sinä tiedät itsekin, ettet ole samanlainen kuin Bellatrix tai Narcissa. Et ole koskaan välittänyt puhdasverisyyden tuomista säännöistä tuon taivaallista, et ole ikinä hyväksynyt ajatusta, ettet saisi olla ystävä Rohkelikkoon kuuluvan jästisyntyisen kanssa. Enkä voi uskoa, että haluaisit mennä naimisiin Evan Rosierin tapaisen miehen kanssa, joka kannattaa Pimeyden voimia ja on valmis käyttämään laittomia kirouksia ketä tahansa vastaan, joka yrittää käydä kimppuun.

Voi Sirina-rakas, en voi muuta kuin pyytää sinua miettimään vielä kerran lähdetkö Mustan perheen yleisesti kulkemalle tielle vai irrottaudutko heidän asettamistaan kahleista ja lähdet kulkemaan omia polkujasi, vaikkakin joutuisitkin heidän hylkäämikseen. Mutta olisiko se kauhean paha asia? Olisihan sinulla minut, Ted sekä Nymfadora. Eikä sovi unohtaa Siriusta, onhan hän sentään serkkumme. Tedin mielestä voisit aivan hyvin muuttaa meille asumaan siihen saakka, että saisit itsellesi työpaikan ja asunnon, enkä voi olla myöntämättä, että hänen ideansa kuullostaa loistavalta. Olen ikävöinyt sinua kovasti näiden vuosien aikana, jotka olemme erossa joutuneet olemaan pakon sanelemina.

Kirjoitathan minulle pian?

Rakkaudella siskosi Meda.

Sirina laski sisarensa kirjeen vierelleen pöllölän lattialle ja jäi tuijottamaan kaukaisuuteen ajatuksissaan. Meda oli oikeassa monessakin asiassa. Ensinnäkään Sirina ei missään nimessä aikonut naida Evan Rosieria, olkoonkin, että tämä oli hyvästä, arvostetusta puhdasverisestä perheestä. Sopiva aviopuolisoksi vain, koska sattui olemaan hänelle kaukaista sukua. Ja kaiken lisäksi vielä tarpeeksi rikaskin, jotta tämän perhe voisi maksaa Mustan suvulle sopivan suuret myötäjäiset. Toisekseenkin, hän ei ollut koskaan hyväksynyt sukunsa tyyliä sortaa muita ihmisiä, joiden ei katsottu olevan tarpeeksi arvostettuja ja rikkaita ystävystymään Mustien kanssa. Kolmanneksi, Sirina oli aivan pienestä asti tiennyt, ettei hänestä välitetty sitäkään vähää mitä hänen vanhemmista sisaristaan. Hän oli aina ollut se vähiten toivottu, vähiten haluttu lapsista. Eniten halveksittu ja vihattu. Viimeinen pettymys poikaa toivoneelle isälleen. Viimeinen, halveksittu risti äitinsä harteilla. Tytär, josta oli pitänyt tulla poika, mutta kohtalon oikusta olikin tapahtunut toisin.

Meda-kulta!

Oli ihanaa kuulla sinusta pitkästä aikaa. Siitä on aivan liian pitkä aika kun viimeksi kirjoitin sinulle, joko omaa laiskuuttani tai sitten olen vain pelännyt mitä ajattelet minusta ja kaikesta mitä olen viime vuosien aikana tehnyt. Tuntuu uskomattomalta, että Nymfadora on pian jo viisivuotias. Aika rientää todella nopeasti eteenpäin, vastahan minä aloitin ensimmäisen luokan.

En tiedä mitä ajatella Tedin ideasta. Toisaalta se tuntuu aivan mahtavalta, liiankin hyvältä. Mutta toisaalta pelkään hylätä kaiken entisen, sen mihin minut on kasvatettu, se mihin olen elämäni aikana tottunut. Ja nyt tietenkin ajattelet, että ”minäkin tein niin, hylkäsin kaiken minun varalleni suunnitellun ja menin naimisiin miehen kanssa, jota oikeasti rakastan”, mutta sinä oletkin aina ollut meistä kahdesta se rohkeampi, avoimempi elämän uusille tuulille, muutoksille, joita aika tuo tullessaan.

Minä taas--- olen minä. Minun on aina ollut vaikeata hyväksyä pienimmätkin muutokset elämässäni. Muistathan sen katastrofiin päättyneen idean, että olisinkin viettänyt ensimmäisen ja toisen kouluvuoden välisen kesän Walburga-tädin ja Orion-sedän luona, vain koska heidän lapsensa sattuivat olemaan suunnilleen ikäisiäni? Minä muistan, valitettavan hyvin, että jouduinkin sitten viettämään sen Bellatrixin kanssa, vain koska hän oli meistä vanhin. Enkä voi väittää, että olisin nauttinut hänen niin kutsuttujen ystäviensä seurasta kovinkaan paljon. Palatakseni takaisin aiheeseen, en voi muuta kuin luvata ajatella ehdotustasi.

Minäkin olen kaivannut sinua kovasti.

Aurinkoisin terveisin, Sirina

Sirina,

kirjoitit kaikesta muusta paitsi Riesu-tempauksestasi. Miksi välttelet siitä puhumista? Haluan vain kuulla sinun näkökulmasi asiaan, en muuta. Ei ole minun tehtäväni huutaa sinulle tai rangaista sinua, luultavasti Cygnus on jo lähettänyt räyhääjän asiasta, onhan tapahtumista jo muutama viikko aikaa.

Minäkin muistan valitettavan hyvin tuon kesän tapahtumat. Ja olen pahoillani, etten voinut ottaa itse sinua luokseni, mutta kuten varmasti ymmärrät, minut oli jo poistettu Mustan sukupuusta, eikä minun nimeäni saa edes mainita Mustan sukukartanossa tai yleensäkään kenenkään sukuun kuuluvan kuullen. Mitä tulee taas elämässä tapahtuvien muutosten hyväksymiseen; sinun täytyy vain yrittää enemmän ja kovemmin. Kyllä se siitä iloksi muuttuu.

Mutta olen kuitenkin iloinen, että edes mietit niinkin suurta muutosta elämääsi kuin meille muuttaminen. Kerroin Tedille, ettet ainakaan heti tyrmännyt ideaa huonona ja hän oli asiasta tyytyväinen. Me kaikki todellakin toivomme, että muuttaisit luoksemme koulun päätyttyä. Etenkin Nymfadora, joka on jaksanut kysellä koko ajan sinusta kaikkea. Kuten minkälainen olet, onko sinulle kauniit hiukset, hymyiletkö paljon ja tärkeimpänä kaikista, että tykkäätkö lapsista? Tytöllä on menossa kova kyselykausi, etenkin kun hän on viimeinkin käsittänyt pystyvänsä muuttamaan ulkonäköään. Kovasti hän haluaa tietää, että miksi hänellä on sellainen kyky, mutta esimerkiksi Tedillä ei ole.

Rakkain terveisin, Meda!

Meda-kulta!

En tiedä mitä sanoa asiaan. En aio alkaa puolustelemaan itseäni sen suhteen, miksi niin tekisinkään? Haluaisin vain unohtaa koko ikävän episodin, mutta valitettavasti se tuntuu juuri tällä hetkellä todella mahdottomalta. Kuulen asiasta miltei koko ajan joltain tupalaiseltani. He tuntuvat pitävän asiaa hyvinkin hauskana ja mahtavana. Itse en ole erityisemmän ylpeä teostani, en ole tainnut koskaan katua mitään niin paljon kuin tätä juttua. Ihme ja kumma, isä ei lähettänytkään räyhääjää kuultuaan asiasta. Hän vain ilmoitti, ettei ole koskaan ollut tyytyväisempi minuun kuin oli saatuaan vararehtori McGarmiwalta ilmoituksen tempauksestani. Isän mukaan osoitin ensimmäistä kertaa elämäni aikana olevani aito Musta. Mutta se siitä asiasta, sopiiko?

Olen miettinyt tätä muutosasiaa, moneltakin eri kantilta. En vain edelleenkään osaa päättää onko muutos juuri sitä mitä tarvitsen elämässäni vai ei. Joskus on niin vaikeata asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Haluaisin niin kovasti sanoa, että ”kyllä kiitos, muutan teille asumaan”, mutta en vain vielä tiedä mitä tehdä. Lupaan kuitenkin ilmoittaa heti kun olen päätökseni tehnyt.

Minun pitää nyt mennä kirjastoon, mutta kirjoittelen taas kunhan on enemmän aikaa. Sano terveisiä pikku-Nymfadoralle ja tietenkin myös Tedille.

Terveisin, Sirina.


Hyvä Sirina!

Olen itseasiassa hyvin yllättynyt Cygnuksen käytöksestä. Olin aivan varma, että hän olisi lähestynyt sinua ensin räyhääjällä ja sitten saapunut koululle henkilökohtaisesti rangaistakseen sinua. Mutta aina parempi, ettei hän tehnyt niin. Ehkäpä hän alkaa hieman pehmentyä iän myötä, vai mitä luulet? Asia olkoon nyt minunkin osaltani loppuunkäsitelty juttu. Keksimme varmasti mieluisampiakin puheenaiheita, luulisin ainakin niin.

Oletko jo alkanut lukemaan S.U.P.E.R.-kokeisiisi, nehän alkavat aivan piakkoin? Muista kuitenkin, ettet raada liikaa, sillä se ei auta yhtään asiaan. Stressaannut vain turhaan. Suosittelen sinua päättämään jo tässä vaiheessa mihin kokeisiin aiot paneutua kaikkein eniten ja lukemaan niihin sen mukaan. Loppuihin kokeisiinkin kannattaa lukea, mutta jättää ne vähemmälle, lue vain sen verran, että pääset läpi kokeista. Tämä on siis vain minun mielipiteeni asiasta, mutta ainakin minulle tuo keino oli kaikkein paras suorittaessani tutkintoa aikanaan. Vaikka nyt varmasti ajattelet, että holhoan taas liikaa, niin ajattelen vain parastasi, olethan sentään aina pikkuinen lilliputtisiskoni.

Nymfadora kyselee edelleen kovasti perääsi, vaikkei olekaan koskaan sinua tavannutkaan. Hänen mielestään kuullostat aivan mahtavalta tädiltä, jonka hän haluaa mahdollisimman nopeasti tavata. Ja samaa mieltä olen minäkin, toivottavasti toiveemme toteutuu ja tulet edes muutamaksi päiväksi luoksemme vierailulle, jos et kokonaan halua muuttaa. Anteeksi, että painostan tällä tavalla asiassa, mutta minä todellakin kaipaan sinua niin paljon.

Toivottavasti kirjoittelet taas pian, kunhan kiireiltäsi ehdit ja jaksat!

Rakkaudella, Meda.
 
Meda-hyvä!

En ole totta puhuakseni oikeastaan vielä suonutkaan ajatusta S.U.P.E.R.-tutkintokokeille, mutta kyllä pikkuhiljaa olisi aika päättää mihin panostan ja mitkä saavat suosiolla jäädä vähemmälle. Loitsut nyt ainakin menee hyvin, jos on uskomista professori Lipetitiin (hänen mukaansa olen ylivoimaisesti parhaimmistoa moniin vuosiin) ja ehkäpä muodonmuutoksetkin sujuvat paremmin kuin hyvin, vaikka professori McGarmiwan mukaan koe onkin aina ollut kaikin puolin melkoisen haastava, eivätkä tutkinnon vastaanottajat kuuleman mukaan ole olleet kovinkaan suopeita näkyvimmille virheille. Kieltämättä hieman jo jännittää, mutta yritys on kova, että pääsen läpi kaikista kokeistani.

Lilliputtisiskosi? Luulin ja oikeastaan toivoin sinun jo unohtaneen tuon kauhean lempinimen, jonka aikanaan minulle annoit. Pyydän hartaimmin, ettet enää käyttäisi sitä nimeä minusta puhuessasi, se on jotenkin niin hirveän nolostuttava mielestäni. Äläkä nyt ala vaan miettimään, että ”voi voi, kun sinä aina tulet olemaankin pikkuinen lilliputtisiskoni, tapahtui mitä tahansa”. Haluaisin ajatella olevani täysi-ikäinen, oman arvoni tunteva aikuinen, vaikka joudunkin harvinaisen usein ongelmiin (mutta myönnän ainakin useimmiten tehneeni väärin).

Nymfadora-parka tulee järkyttymään ja varmasti myös pettymään tavatessaan minut ensimmäistä kertaa, vaikuttaa siltä, että olet luonut hänelle vääränlaisen kuvan ”mahtavasta tädistä”, näin omia sanojasi käyttäen, koska en olekaan niin erikoinen kuin hän nyt aivan selvästi luulee. Mutta emmeköhän me silti tule keskenämme toimeen, kaikesta huolimatta.

Olen miettinyt ehdotustasi, että tulisin aluksi vain muutamaksi päiväksi kylään luoksenne ja pidän sitä vallan mahtavana ajatuksena, mutta tulen vain jos se oikeasti teille sopii. Etten vain vahingossakaan pilaa teidän kesälomasuunnitelmianne, sitä en antaisi varmaan koskaan itselleni anteeksi. Sovitaan asiasta paremmin sitten kun kesäloma on lähempänä.

Sano jälleen terveisiä Nymfadoralle ja Tedille.

Kirjoittelemisiin,

Sirina.

A/N: Mitäpä tästä luvusta sanoisi, taas tulee aika paljon muistoja menneiltä ajoilta. Hieman on mukaan tupsahtanut mustaa, kieroa sirinamaista huumoria, jota kaikki eivät välttämättä ymmärrä. Mutta pidemmittä puheitta...


5.luku

Seuraavina viikkoina Sirina keskittyi omaksi ja kaikkien muidenkin hämmästykseksi ja järkytykseksi koulunkäyntiin, S.U.P.E.R. -kokeisiin lukemiseen sekä huispausharjoituksiin. Useana iltana viikossa hänet nähtiin lentelemässä joko yksinään tai jonkun muun Luihuisten joukkueeseen kuuluvan pelaajan kanssa stadionilla, käymässä yhä uudelleen ja uudelleen lävitse Evanin hänelle määräämiä harjoituksia, joihin kuului mitä erilaisempia syöksyjä ja kierteitä.

Eikä kukaan voinut väittää luihuistyttöä laiskaksi, sillä joka ikinen ilta, olipa miten väsynyt ja haluton tahansa, hän raahautui pikaisen illallisen ja nopean suihkun kautta takaisin tupansa oleskeluhuoneeseen suuren kirjapinonsa kanssa, istuen siellä vielä useamman tunnin senkin jälkeen kuin viimeisinkin tupakaveri oli jo hävinnyt omaan vuoteeseensa. Ja useana aamuna hänet löydettiin nukkumasta samassa paikassa johon hän oli edellisenä iltana jäänyt istumaan. Kaikki vain, koska hän halusi vältellä nimeltä mainitsemattomia Rohkelikkopoikia sekä Lilya, joka tuntui ajattelevan samalla tavalla ja pakeni aina paikalta nähdessään Sirinan tulevan vastaansa.

Jos joku ihmettelikin minkä takia he eivät enää viettäneet aikaansa yhdessä, eivätkä edes enää olleet parina millään parityöskentelyä vaativalla tunnilla, kukaan ei ollut vielä kysynyt asiasta mitään. Ja se oli asia josta Sirina oli enemmän kuin kiitollinen, sillä hän ei olisi jaksanutkaan kuunnella uteluita eikä keksiä turhanpäiväisiä selityksiä, valkoisia valheita heidän välirikolleen, vaikka luultavimmin hän olisikin vain tokaissut kysyjille, ettei asia kuulunut heille ollenkaan ja poistunut sitten paikalta.

Kaikesta huolimatta Sirina kaipasi yhteisiä, nauruntäyteisiä hetkiään Lilyn kanssa, mutta jokin esti häntä menemästä tämän luokse ja pyytämästä tätä tulemaan mukanaan johonkin paikkaan jossa he saisivat jutella asiansa kuntoon, jotta he voisivat jälleen olla ystäviä. Ei siinä, että Sirina ei olisi pitänyt Lilya edelleenkin ystävänään, mutta jokin oli rikkoutunut heidän väliltään sinä samaisena hetkenä kun hän oli tehnyt lapsellisen, typerän tunnustuksensa toiselle muutamaa viikkoa aikaisemmin.

Eikä Sirinan luonteelle sopinut vetää sanojaan takaisin, sanoa niiden olleen pelkkää huonoa pilaa, leikkiä. Ei, koska hänet tunnettiin sanojensa mittaisena ihmisenä, joka ei Luihuiseen kuulumisestaan huolimatta koskaan ollut pettänyt lupauksiaan. Ja valitettavan usein se kostautui hänelle, ennemmin tai myöhemmin. Sirina kun rakasti yli kaiken vedonlyömistä, asiasta kuin asiasta, vaikka silloin tällöin päätyikin häviämään. Etenkin jos löi vetoa serkkunsa Siriuksen ja tämän ystävien kanssa.

Sirina muisti hyvin kuinka he olivat viidentenä kouluvuotenaan lyönneet vetoa siitä voittaako Puuskupuhit Korpinkynnen vai eivät. Sirina oli ilmoittanut, etteivät Puuskupuhit voisi mitenkään voittaa ottelua. Tämän hän oli sanonut ”kaikella kunnioituksella” Puuskupuhin silloista kapteenia (jonka nimeä hän ei saanut suin surminkaan mieleensä) kohtaan, mutta tämä oli ollut pelaajauransa alusta alkaen liian touhottava ja heikkohermoinen voidakseen johdattaa joukkuettaan voittoon.

”Hei, Sirina!” luihuistyttö kuuli huudon jostain sivultaan ja pysähtyi katsomaan kuka häntä häiritsi.

”Kappas vaan. Sirius ja hänen hovikaartinsa”, Sirina tokaisi ivallisesti ja jatkoi matkaansa kohti Mustan järven rantaa.

”Haluatko lyödä vetoa kanssamme?” Sirius kysyi ovela hymy huulillaan.

Sirina pysähtyi uudelleen ja käännähti katsomaan epäluuloisesti serkkuaan, joka hymyili edelleen kelmimäisesti, ystäviensä keskellä. Sirina tuhahti ärtyneenä, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan ilmiselvästi kiinnostuneena serkkunsa ehdotuksesta ja odottikin tämän kertovan vedonlyönnin kohteen.

”Huomenna on Puuskupuhien ja Korpinkynsien välinen ottelu”, Sirius sanoi itsestään selvästi, hiljentyen sitten odottamaan Sirinan reaktiota asiaan.

”Ihanko itse keksit? Merlinin pöksyt, Sirius Musta on kasvanut isoksi ja osaa ajatella omilla aivoillaan”, hän tokaisi myrkyllisesti.

”Ha-ha-ha”, Sirius murahti. ”Haluan lyödä kanssasi vetoa ottelun voittajasta.”

”Me kaikki haluamme”, totesi James, joka oli siihen saakka ollut hiljaa ja vain katsellut serkusten keskustelua.

”Vai niin.”

”Juuri niin. Meidän mielestämme Puuskupuhit voittavat ottelun”, James sanoi.

”Oletteko tosissanne?” Sirina purskahti uudelleen nauramaan, naurunkyyntelten valuessa hänen silmäkulmistaan. ”Puuskupuhien kapteeni on tupajoukkueen historian kautta aikain surkein etsijä. Jos hänen joukkueensa pystyy huomenna voittamaan Korpinkynsien edustusjoukkueen, lupaan juosta alusvaatteisillani koko matkan Luihuisten oleskeluhuoneesta Suureen saliin ja tanssia McGarmiwan edessä, laulaen samalla Peikkoremmin Energiapommia.”

”Sovittu. Ja jos Puuskupuh häviää, me lupaamme tehdä saman asian”, Sirius lupasi. ”Kättä päälle sopimuksen merkiksi?”

Serkukset kättelivät toisiaan, jonka jälkeen Sirina kätteli vielä erikseen muitakin kelmejä, ajatellen salaa mielessään, että se tulisi olemaan hänen elämänsä helpoin voitto. Tehdäkseen sopimuksesta pitävän, Sirius taikoi pergamentille kirjallisen version vedosta ja jokainen heistä allekirjoitti sen, tietäen joutuvansa kärsimään vastapuolen päättämän rangaistuksen, joka oli vedon panosta suurempi ja pahempi.

                                           <<<<<>>>>>


”Tervetuloa seuraamaan vuoden toista huispauspeliä. Vastakkain ovat Korpinkynsi ja Puuskupuh, jolla totta puhuen on tänä vuonna hieman erilainen joukkua mihin olemme viime vuosina tottuneet. Joukkueeseen ei nimittäin kuulu muita miespuolisia henkilöitä kuin etsijä-kapteeni Kirk Douglas, jonka joukkuetaktiikkaa on ehditty suomia niin oman tuvan kuin muidenkin tupien oppilaiden keskuudessa jyrkin sanakääntein.”

Neljätoista pelaajaa nousi luudanvarsiensa kanssa korkealle yläilmoihin, matami Huiskin puhaltaessa pilliinsä. Sirina seurasi silmä tarkkana kuinka pieni, kultainen sieppi suhahti vapaaksi, kiertäen ensin molemmat etsijät, aivan kuin muistuttaakseen heitä olemassaolostaan. Hetkeä myöhemmin, tarkkanäköisyydestään huolimatta, luihuinen kadotti sen näkyvistään. Sirina ei voinut muuta kuin toivoa, ettei Puuskupuhin etsijä saisi sieppiä näkyviinsä ennen Korpinkynnen etsijää.

”Ryhmyt ovat irti ja peli voi alkaa kunnolla. Kaato on tällä hetkellä Puuskupuhin jahtaajan, Amy Harkerilla, ei ole enää, hän heittää sen joukkuetoverilleen Sarah Collinsille, joka tiputtaa sen. Kaadon saa Korpinkynnen Ben Wilson, joka tekee maalin. 10-0 Korpinkynsille.”

Korpinkynsien katsomo hurrasi suureen ääneen, Puuskupuhien huokaillessa pettyneinä. Sirina virnisti salaa muilta, ajatellen mielessään, että hänen kannaltaan peli oli alkanut paremmin kuin hyvin.

”Kaato jälleen Collinsilla, hän heittää Harkerille, takaisin Collinsille. Varokaa ryhmyä, tytöt. Harker saa jälleen kaadon, hän heittää sen maalisalkoja kohti, mutta Korpinkynnen pitäjä Sam O'Neall pääsee väliin. Hienoa toimintaa. Kaato jälleen Wilsonilla, hän heittää sen Ted Connorille, takaisin Wilsonille, joka palauttaa samoin tein Connorille, joka tekee maalin. 20-0 Korpinkynnelle.

Kauan Sirina ei ehtinyt juhlia Korpinkynsien toista maalia kun hänen katseensa tavoitti Puuskupuhin etsijän, joka teki juuri sillä hetkellä syöksyn maata kohti ja ojensi kätensä eteenpäin. Sirina sulki silmänsä järkyttyneenä, sillä tyhmempikin tajusi mitä tapahtui. Kirk Douglas, Puuskupuhin kapteeni oli napannut siepin.

”Puuskupuh voittaa ottelun, 150-20, etsijä Kirk Douglasin napattua siepin! Uskomatonta, kerrassaan käsittämätöntä!”

Sirina poistui nopeasti Luihuisten katsomosta, mutisten itselleen kiukkuisia sanoja. Muutama nuorempi tupatoveri väisti järkyttyneinä, kun hän sähähti näille pitkän kirosanalitanian ja muutaman valitun käskyn siirtyä niin pitkälle kuin mahdollista, ellei halunnut joutua hänen loitsujensa tielle.

”Sinä hävisit, muistathan lupauksesi?” Sirius kysyi saadessaan Sirinan viimeinkin kiinni, juostuaan tämän perässä huispausstadionilta lähtien.

”Valitettavaa kyllä”, Sirina tokaisi ja jatkoi matkaansa. ”Huomenna aamulla, kello seitsemän. Ole paikalla, sillä toistamiseen en sitä tee.”

Sirius virnisti ja lähti iloisesti vihellellen kävelemään takaisin ystäviensä luokse, jotka odottivat kauempana tämän palaamista takaisin. Sirina tuhahti ivallisesti kuullessaan naurunremakan hetkeä myöhemmin, mutta ei kääntynyt katsomaan taaksensa, vaan jatkoa matkaansa kiukkuisin askelin, omiin ajatuksiinsa vaipuneena.

                                             <<<<<>>>>>

Aamu valkeni aivan liian nopeasti Sirinan mielestä. Hän ei ollut kyennyt nukkumaan ollenkaan edeltävänä yönä miettiessään uskaltaisiko, ensimmäistä kertaa elämässään, olla tekemättä mitä oli luvannut. Mutta kuten yleensäkin päänsisäisten ajatustensa taisteluissa, hänen niin kutsuttu hyvä puolensa voitti ja hän huokaisi raskaasti lähtiessään tyttöjen makuusalista alusvaatteisillaan.

Sirinan onneksi oleskeluhuoneessa ei ollut ketään paikalla hänen sinne saapuessaan. Tai niin hän luuli, kunnes kuuli järkyttyneen henkäyksen takan edessä olevalta tummanvihreältä sohvalta. Sirina kääntyi kuin hidastusloitsun saaneena katsomaan kuka huoneessa oli ja kohtasi Severus Kalkaroksen mustat, ilmeettömät silmät kauhistunut ilme omille kasvoilleen kohonneena.

”Mitä olet tekemässä?” poika kysyi, nostaen kulmiaan ivallisesti.

”Miltä näyttää, Kalkaros?” Sirina heitti vastakysymyksen.

”Ajattelitko mennä aamupalalle ilman vaatteitasi?”

”Itseasiassa kyllä ajattelin.”

”Miksi?”

”Koska hävisin vedon.”

”Minkä vedon? Kenelle?”

”Löin vetoa, etteivät Puuskupuhit voi voittaa ottelua Korpinkynttä vastaan.”

”Anna kun arvaan. Kelmit?”

”Kerralla oikein, Kalkaros.”

”Otan osaa.”

”Älä turhaan. Vaikka hävisinkin vedon, aion voittaa sodan.”

”Miten ihmeessä sen teet? Joudut kulkemaan miltei alastomana kaiken kansan nähden käytävillä. Ja sitten mitä vielä? Laulaa kenties McGarmiwalle? Tanssia rehtorille?”

”Melkein oikein. Laulan ja tanssin McGarmiwan edessä.”

”Ja silti ajattelit voittaa sodan?”

”Totta kai. Sillä aikaa kun Sirius ja muut katselivat toisaalle, tein pienen loitsun sopimuspergamenttiimme.”

”Ja?”

”Valitettavaa kyllä joudumme näkemään lemmenlurituksia, runoja Kuhnusarviolle lausuvia kelmejä neljin kappalein.”

”Kieroa peliä, oikein luihuismaista. Milloin esitys alkaa?”

”Varttia yli seitsemän. Ole ajoissa salissa ja kerro muillekin viidesluokkalaisille. Niin ja pyydä Alissaa tuomaan minulle vaatteet, en ajatellut hyppelehtiä takaisin tyrmiin pelkillä alusvaatteilla. Täällä on jäätävän kylmä.”

Tasan kello seitsemän Sirina asteli ilmeettömänä Suureen saliin, saaden osakseen niin huvittuneita kuin järkyttyneitäkin katseita, joista ei välittänyt piirun vertaa. Hän oli suunnannut katseensa itseään kiukkuisesti tuijottavaan Minerva McGarmiwaan, mutta huomioi samalla myös kuinka Luihuisen tuvanjohtajalta Kuhnusarviolta oli jäänyt haarukka puolitiehen suusta. Sirina virnisti itselleen huomaamattomasti ja keskittyi sitten vararehtoriin, joka piteli nyt sydänalastaan kiinni, aivan kuin olisi ollut saamassa sydänkohtausta.

”Oi, oi, energiaa, sähköisää. Pommin varmaa energiaa, sähköisää. Energiaa jästit rakastaa, kuluttaa enemmän kuin tarvitsisikaan. Energiapommi, pommi, pommi. On suunnaton lasku, tulee jästille mahalasku kun tyhjenee tasku. Energiaa, energiaa, energiaa. Kaikenlaista energiaa. Vedestä paljon energiaa, tuulesta paljon sähköisää”, Sirina murisi täsmälleen samalla tavalla kuin Peikkoremmi-yhtyeen laulusolisti, ottaen samalla muutamia tanssivia askelia.

”Mi-mitä ihmettä tämä on?” professori kysyi kauhistuneena Sirinan lopetettua esityksensä hetkeä myöhemmin.

”Aah, tämäkö? Tämä oli Kelmien lahja professori McGarmiwalle”, Sirina vastasi pokkana ja hymyili viattoman näköisenä.

”Menkää pukemaan vaatteet päällenne, neiti Musta”, McGarmiwa totesi tointuen viimein järkytyksestään.

”Oi, voi. Enpä taida vielä voida.”

”Ja mikset muka voi?” professori menetti hillintänsä. ”10 pistettä Luihuisilta!”

Sirina vaan virnisti astellessaan tupapöytäänsä, Alissan viereen ja sai tältä koulukaapunsa ja hameensa. Välittämättä edelleenkään tuijotuksista ja kummastuneista katseista hän puku vaatteet päällensä ja istuutui paikalleen, jääden odottamaan seuraavia tapahtumia. Luihuisten tupapöydässä kävi kova kuhina, kun jokainen vuorotellen kääntyi katsomaan Rohkelikon pöytään, jossa Sirius ystävineen istui, tietämättä mitä tapahtuisi. Sirina virnisti uudelleen ja iski silmää itseään vastapäätä istuvalle Severukselle, joka nyökkäsi huomaamattomasti, kääntäen sitten katseensa opettajien pöytää kohti.

Koko sali hiljeni kun kelminelikko asteli kuin huumaantuneina kohti opettajia, aivan Kuhnusarvion luokse. Sirina tukahdutti naurahduksensa kaavun hihaan ja jäi sitten mielenkiinnolla seuraamaan tapahtumia.

”Oi, armas Kuhnikseni, olet sä komea kuin iltataivas, silmäsi kuin tähdet somat, oi kun ne oisi mun omat. Sua tahtoisin mä lempiä, en voisi koskaan mä empiä. Anna kätes mulle, niin ostan mä kihlat sulle”, Sirius lausui, polvistuneena Kuhnusarvion eteen.

”Mä sua lemmin, suukoin suloisemmin. Ei kukaan koskaan voisi rakastaa sua enempää kuin pullea poika tää. Oot mulle se oikea, jos valitset mut oon onnesta soikea. En koskaan mä toista ottais, se vaan elämäni sottais”, Peter puuttui lausuntaan, työntäen ystävänsä pois edestään.

”Mut mä olenkin kaikkein rohkein, en koskaan antais suhun sattua, käyttäisinpä joka päivä jopa hattua. Oi, lemmittyni, armaimpani. Valitse mut, mä tahdon sut”,  oli Jamesin vuoro runoilla.

”Mut mä olenkin kaikkein paras, ei sitä kieltää voi edes varas. Oon peto sängyssä ja sen alla, en lempis sua satuttamalla. Valitse mut, niin joukkoon sopeudut”, Remus lausui, kasvot punaisina nolostuksesta.

Luihuisten pöytäkunta puhkesi rajuihin suosionosoituksiin, suurin osa nousi jopa seisomaan ja viheltämään kun viimeinenkin kelmeistä sai runonsa lausuttua. Muutama vanhimmista oppilaista nauroi, vedet silmistä valuen ja Sirina näki jopa muutaman seitsemäsluokkalaisen katoavan pöydän alle jatkamaan nauramistaan. Sirina ei ollut aivan varma kuka oli kaikkein järkyttynein tilanteesta; Minerva McGarmiwa, joka näytti pöyristyneeltä, Horatius Kuhnusarvio, joka ei ollut aivan käsittänyt tapahtumia kokonaisuudessaan vaiko kelmit, joista jokainen kiiruhti nopeasti omalle paikalleen kasvot kirkuvan punaisina nolostuksesta.

Huolimatta siitä, että veto oli päättynyt Sirinan häviöön, oli hän näpäyttänyt serkkuaan ja tämän ystäviä nolaamalla nämä koko koulun edessä. Asia, josta hän oli samaan aikaan sekä ylpeä, että häpeissään. Hän nimittäin muisti vieläkin McGarmiwan saarnan, jonka tämä oli hänelle ja kelminelikolle pitänyt Suuressa salissa tapahtuneen episodin jälkeen.

”Mitä ihmettä te oikein ajattelitte? Ensin neiti Musta astelee Suureen saliin alusvaatteisillaan, aivan kuin se olisi jokapäiväistä ja laulaa kaiken kansan edessä järkyttävintä kappaletta, jota velhomaailma on joutunut koskaan kestämään. Sitten, hetkeä myöhemmin, tulette te neljä ja alatte kilvan runoilla professori Kuhnusarviolle lemmenlurituksianne, kaikkien oppilaiden edelleen istuessa aamupalalla. Miksi ihmeessä? Onko teidän aina pakko pilailla tuolla tavalla toistenne kustannuksella? Onko tuo teidän mielestänne hauskaa?”

”Eh”, Peter mutisi saamatta sanaakaan ulos suustaan.

”Hmmm”, mumisi edelleen punakasvoinen Remus ja Sirina tunsi pienen, häpeästä johtuvan pistoksen sydämessään.

”Tuota”, James aloitti, mutta ei keksinyt muuta sanottavaa.

”Niin?” McGarmiwa kysyi, mulkoillen nyt Siriusta ja Sirinaa vuorotellen. ”Onko teillä jokin selitys asialle?”

”Me, tuota”, Sirius yritti.

”Meillä oli pieni vedonlyönti”, Sirina tokaisi lopulta, vilkaisten kiukkuisesti nelikkoa, jotka katselivat jalkoihinsa.

”Ja?” McGarmiwa hoputti.

”Minä hävisin.”

”Niin?”

”Joten jouduin tekemään sen minkä tein.”

”Entäs pojat?”

”Hups?”

”Hmph. Jokaiselta pois kymmenen pistettä sekä kaikille jälki-istuntoa huomenna kello 18.00 alkaen vahtimestari Voron valvonnassa. Ja katsokaakin, että oli viimeinen kerta kun lyötte vetoa.”