Author: Sirina Black
Title: 3 näkökulmaa -Ratkaisu
Beta: LordPuhdemort
Genre: angst
Pairing: RL/HG (HG/LM)
Rating: PG-13(?)
Warnings: mainintana kaksi kuolemaa (murha ja itsemurha)
Summary: Hän kesti seitsemän kuukautta, kahdeksan päivää ja kolmetoista tuntia, kunnes muistot kävivät liian ahdistaviksi ja hän väsyi elämäänsä. Siitä on nyt kymmenen päivää, kaksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia kun löysin hänet kylpyammeesta, ranteet auki viillettyinä.
Disclaimer: En todellakaan edelleenkään omista kyseisiä hahmoja. Jos tekstissä on jotain mitä et tunnista täti-Row'n omistamaksi, se kuuluu hyvinkin todennäköisesti silloin minulle!
A/N: Trilogiani viimeinen osa. En tiedä pidänkö tästä vai en, sillä toinen osa on lempilapseni. Osallistuu FF10, aiheella Remus/Hermione, sanalla 06.Sininen


3 näkökulmaa -Kohtalo Lucius PoV
3 näkökulmaa -Muistot Hermione Pov
3 näkökulmaa -Ratkaisu Remus PoV





3 näkökulmaa -Ratkaisu




Remus PoV



        Räjäytän kellarihuoneen oven edestäni ja astun sisään hämärään huoneeseen. Näen alastoman Lucius Malfoyn edessäni, hän on juuri nostamassa tikaria pöydältä. Vilkaisen nopeasti maassa makaavaa naista ja näen, että hän on todella pahasti loukkaantunut, nipin napin hengissä. Olen vihainen, suorastaan raivoissani. En ajattele asiaa sen pidemmälle vaan lausun ne sanoista pahimmat, avada kedavra. Vihreä valo välähtää ja toinen mies kaatuu kuolleena, täydellisen yllätettynä maahan. Kuulen kuinka tikari kolahtaa lattialle ja liukuu piiloon pöydän alle. En välitä siitä, vaan astelen nopeasti Hermionen luokse. Siirrän veriset hiukset pois hänen kasvoiltaan ja äännähdän kauhistuneena. En ole koko elämäni aikana nähnyt yhtä pahasti hakattua ihmistä ja toivon, etten enää koskaan näekään. Kerrassakin on tarpeeksi, etenkin kun kyseessä on itselleen hyvin rakas ihminen. Hänen kasvonsa, kauniit kasvonsa, on hakattu muodottomiksi, nenä, poskipäät ja leuka, kaikki murtuneita. Veri valuu hiljakseen suupielestä ja huomaan pienestä raosta huulien välissä, että häneltä puuttuu muutama hammas. Onneksi hän on tajuton, kipu on varmasti helvetillinen. Annan katseeni liukua hitaasti naisen vartaloa pitkin. Näen kymmeniä ruoskan iskuja, useita tikarin viiltoja, mustelmia potkuista ja iskuista. Näen miltei irtileikkautuneet sormet, jokaisen vasaran iskun jäljen. Annan kyyneleiden valua avoimesti poskilleni, en edes viitsi pyyhkiä niitä pois. Tärkeintä minulle on nyt saada Hermione sairaalaan, joten kutsun mukanamme tulleen parantajan valmistelemaan naisen siirtoa varten. Parantajakin äännähtää järkyttyneenä ja näyttää pahoinvoivalta, mutta alkaa hitaasti mumista diagnoosiloitsuja ja parantaa muutamat, helpoimmat haavat ja murtumat.

        En voi nukkua kunnolla ennen kuin Hermione herää. Parantaja sanoo, että hänen onkin parempi nyt olla tajuttomana. Ja minä uskon sen. Kukapa ihminen pystyisi tajuissaan kokemaan sen, että jok’ikinen kehon luu korjataan taioilla ja liemillä, joita Hermioneen nyt valutetaan letkuilla liemipullo toisensa perään. Odottavan aika on pitkä, sanotaan ja se pitää paikkansa. En voi muuta tehdä kuin istua hänen vierellään, odottaen ja toivoen parasta. Ja peläten pahinta. Parantaja sanoi jo ensimmäisenä päivänä, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa. Vaikka Hermione edelleen onkin elossa, hän on menettänyt niin paljon verta, ettei mikään ole varmaa. Hän saattaa jäädä eloon tai sitten ei. Aika näyttää mitä tapahtuu. Minä toivon ja vaikken uskonnollinen olekaan, rukoilen kiivaasti, että hän selviää ja pääsee kokemustensa ylitse. Kyllähän minä tiedän, ettei elämä ole niin yksinkertaista kuin haluaisi. Kohtalolla on tapana tehdä juuri toisin kuin ihminen haluaa ja muistot vainoavat herkempää ihmistä vielä pitkään tapahtumien jälkeenkin.





       Hän kesti seitsemän kuukautta, kahdeksan päivää ja kolmetoista tuntia, kunnes muistot kävivät liian ahdistaviksi ja hän väsyi elämäänsä. Siitä on nyt kymmenen päivää, kaksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia kun löysin hänet kylpyammeesta, ranteet auki viillettyinä. Hän näytti niin rauhalliselta, niin onnelliselta. Hän on viimeinkin saanut sen rauhan mitä hänelle toivoinkin. Hieman eri tavalla mitä ajattelin ja halusin, mutta se oli hänen ratkaisunsa. Joskus ihminen ei jaksa omia ajatuksiaan, omia muistojaan, vaan hän päätyy omasta mielestään parhaaseen ratkaisuun, itsemurhaan. Joskus ihmisen mieli vaan järkkyy niin paljon jostain tapahtumasta, että hän tuntee olevansa ansassa, eikä pääse irti muulla tavalla. Luulen, että Hermionelle kävi juuri niin. Painajaiset ja muistot eivät jättäneet häntä rauhaan hetkeksikään. Ne vainosivat häntä viimeiseen saakka, yö toisensa perään. Hän kärsi vuorokauden ympäri, tunti tunnin perään. Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta hän muuttui sulkeutuneemmaksi ja pelokkaammaksi, ahdistuksen kasvaessa, riuduttaen jo valmiiksi herkässä tilassa olevaa sielua. Muisti on kummallinen asia. Ne parhaat, onnelliset muistot katoavat ja jäljelle jää vain ne pahimmat ja pelottavimmat. Sanotaan sitä sitten vaikkapa kohtalon ivaksi. Minä vihaan sitä miestä, Luciusta, sydämeni pohjasta. Hän tuhosi muutamassa tunnissa jotain kaunista, jotain täydellistä, jotain ainutlaatuista. Tehden hänestä hermostuneen, pelokkaan ja särkyneen. Lucius ei ehkä tappanut häntä omin käsin, mutta on kuitenkin ainoa syypää siihen, että Hermione päätyi itsemurhaan.



       Herään hiljaisuuteen. Makaan hetken aikaa paikoillani, vilkaisten samalla kelloa. Se näyttää viittä aamulla. Minulla on omituinen tunne sisälläni, tunnen että jotain pahaa on tapahtunut, en vain vielä tiedä mitä. Heitän peiton pois päältäni ja nousen sängyn reunalle istumaan. Kuuntelen talon hiljaisuutta ja tajuan, että on liiankin hiljaista, vain tuuli humisee nurkissa. En kuule sitä tärkeintä ääntä, Hermionen sängyn natinaa viereisestä huoneesta. Värähdän kylmästä. Hyppään seisomaan ja ryntään nopeasti huoneitamme erottavalle ovelle, kiskoen sen koputtamatta auki. Näen heti, ettei hänen sängyssään ole koko yönä nukkunut ketään. Annan katseeni kiertää koko huoneen ja huomaan raollaan olevan kylpyhuoneen oven. Hitaasti astelen sen luokse ja koputan. En kuule vastausta, joten astun sisään hämärään huoneeseen. Sydämeni on pysähtyä nähdessäni hänen makaavan kylpyammeessa, veren punaiseksi värjäämässä vedessä. Hiukset kasvoja kehystäen, hymy huulillaan. En voi ajatella muuta kuin, että hän on nyt viimeinkin onnellinen.

                                       --------------------------


      Sininen, pilvetön taivas ja täydeltä terältä paistava aurinko oikein ivaavat suruani, kaatosade ja salamat sopisivat paremmin tähän päivään. Päivään, jona lasken rakastettuni haudan lepoon ja hautaan samalla osan itsestäni hänen mukanaan. Haluaisin itkeä ja raivota elämän epäoikeudenmukaisuudelle, mutta olen vuodattanut kaikki kyyneleeni, eikä minulla ole enää voimia edes seisomiseen. En voi oikeastaan edes käsittää miksi hän teki niin, miksi hän jätti minut yksin, vaikka tiesi, että en voi elää ilman häntä muuta kuin puolielämää. Hän oli, on edelleen minulle se ainoa ja oikea. Nyt minulla ei ole muuta kuin muistoni, kaiken muun hautaan hänen mukanaan. Rakkauteni, iloni, onneni. Syntymättömät lapseni. Kenenkään muun naisen lapsia en ole koskaan edes ajatellut saavani. Ei ikinä enää. Rakkaus. Lapset. Ei mitään sellaista, ei koskaan. Ei onnea, ei iloa. Miksi elämä on niin epäreilua? Miksi ihmeessä en huomannut hänen ajatustensa suuntaa? Miksi en herännyt aikaisemmin? Miksi? Miksi? Miksi? Merlinin nimeen, miksi? Elämä tuntuu olevan jälleen täynnä kysymyksiä ilman vastauksia. Ehkä jonain päivänä opin ymmärtämään syyt hänen ratkaisuunsa. Mutta vain ehkä! Minä kaipaan häntä jo nyt, eikä hautaa ole vielä edes suljettu.

     


Väsyneelle sielulle kuolema on rauhantuoja, pitkän päivän päätteeksi saapuva ikiuni. Taivas, paratiisi, rauhan tyyssija. Helpotus. Millä nimellä sitten sitä haluaakin kutsua. Joillekin se on pelottava kokemus, jota yritetään välttää hinnalla millä hyvänsä, toisille taas hyvinkin odotettu asia, joka tulee kun on tullakseen. Joillekin aikaisemmin kuin toisille, ennemmin tai myöhemmin.


Nuku rauhassa, pikkuinen! Ilman pelkoa, ilman kipua, tuskaa, painajaisia.