Title: 3 näkökulmaa -Muistot
Author: Sirina Black
Beta: LordPuhdemort
Genre: angst, bloodfic (ehkä muitakin)
Rating: lievä R
Pairing: (LM/HG) HG/RL
Warnings: väkivalta, raiskaus
Summary: Ensimmäinen viilto. Ensimmäinen luunmurtuma. Aina se ensimmäinen sattuu eniten.
Disclaimer: En edelleenkään omista Potterversumin hahmoja, paikkoja tai mitään minkä tunnistat kuuluvaksi Rowlingille!
A/N: Tämä on toinen osa trilogiaani 3 näkökulmaa.
Tämä ficci osallistuu FF10 aiheella Remus/Hermione sanalla 05. kuukausi
Trilogian osat:
1.3 näkökulmaa -Kohtalo Lucius PoV
2.3 näkökulmaa -Muistot Hermione PoV
3.3 näkökulmaa -Ratkaisu Remus PoV
Hermione PoV
Ensimmäinen viilto. Se on aina se pahin. Se sattuu eniten. Seuraavat viillot eivät enää oikeastaan tunnu miltään. Ensimmäinen luunmurtuma on aina kamalin. Ei ole ehtinyt karaistua kivulle. Aina se ensimmäinen sattuu eniten. Oli sitten kyseessä viiltohaava, pään hakkaaminen seinään, potku kylkeen tai nahkaruoskalla hakkaaminen. Jokainen isku saa aikaiseksi uusia, verta tihkuvia naarmuja ja haavaumia. Jokainen isku kirvelee herkällä iholla, mutta ensimmäinen on se pahin. Ihminen kestää kummallisia asioita pitääkseen ylpeytensä toisen edessä. Minäkin kestän melkein mitä tahansa, mutta vasaralla luiden murtaminen on jotain niin kamalaa, niin sadistista, ettei sitä voi kestää yksikään ihminen. Vasaralla hakkaaminen sattuu joka kerta. Jokainen uusi murtunut luu, jokainen uusi, raju isku. Ei helvetilliselle kivulle voi karaistua, jos ei anneta aikaa tottua kipuun. Tuntoaisti ei ehdi puutua kun mielipuolinen ihminen hakkaa yksitellen sormia poikki, tarkoituksenaan kiduttaa, vammauttaa mahdollisimman pahasti ennen kuolemaa. Joskus kuolema on paras vaihtoehto kahdesta pahasta. Minä toivon kuolemaa, toivon sitä enemmän kuin olen koskaan mitään toivonut. Mutta tiedän, etten pääse niin helpolla. Hän aikoo tehdä tuskastani vielä pahemman.
En enää kuvittele, ettei kiduttaminen voisi pahemmaksi mennä. Mies kyllästyy vasaraan, eipä minulla enää edes ole kovinkaan montaa ehjää luuta jäljelläkään. Hän ottaa omat nyrkkinsä käyttöön. Isku seuraa toista, aina edellistä kovempana. Häilyn tajuttomuuden rajalla, mutta hän ei välitä siitä vaan jatkaa lyöntejään. Näen kuinka hän riisuu itsensä lopetettuaan hakkaamiseni ja tiedän, että tämä on se mihin mies on koko ajan tähdännyt. Minun lopullinen tahraamiseni. Se viimeinen niitti ylpeydelleni. Hän irrottaa minut kahleista, antaen minun pudota maahan. Tunnen kuinka viimeiset ehjät luuni jaloissa rusahtavat poikki. Mies katselee minua hetken ivallisesti, ennen kuin asettelee minut parempaan asentoon. En voi estää miestä työntämästä sormiaan sisälleni, enkä voi estää häntä raatelemasta vaginani seinämiä. Tunnen kuinka veri valuu ulos minusta samalla kun hän vetää sormensa ulos minusta. En ehdi huokaista helpotuksesta kun hän jo työntyy sisääni kokonaan. Mies onnistui tehtävässään. Hän on vienyt viattomuuteni ja terveyteni. Kohta hän vie henkeni. En enää jaksa välittää. Jokainen miehen työntö sattuu, hän on tahallaan raju. En voi estää itseäni itkemästä, mitäpä se auttaisi, mutta armoa en aio anella. Mies vetäytyy yllättäen ulos minusta ja kääntää minut vatsalleni. Saan itseeni eloa, en aio antaa hänen tehdä sitä mitä hän suunnittelee. Rimpuilen vastaan, vaikka olen kuolemanväsynyt. Mies kuitenkin on päättänyt tehdä tilanteesta itselleen täydellisen eikä hyväksy vastustustani, vaan lyö pääni kasvot edellä lattiaan, useaan otteeseen... Sen jälkeen helpottava pimeys!
Siitä on nyt puoli vuotta. Kuusi pitkää, pelontäyteistä kuukautta. 184 yötä yhtäjaksoista painajaista. Saman verran päiviä joina haluaisin vaipua ikiuneen, koskaan enää heräämättä. Mutta kohtalo on julma, se ei toimi niin kuin ihminen haluaisi. Unohdus olisi aivan liian helppoa, liian kivutonta. Minä muistan kaiken, jokaisen piinaavan minuutin, jokaisen helvetillisen tunnin, jokaisen lyönnin, potkaisun, ivasanan, tikarin viillon, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Muistan jokaisen murtuvan luun räsähdyksen, jokaisen vuotavan haavan, jokaisen rajun työnnön sisääni. En voi nukkua kunnolla, mutta en haluaisi valvoakaan, en pysty syömään, enkä käy enää ulkona. Minä vain olen. Elän ja hengitän. Makaan vuoteellani, tiukasti peiton alle kääriytyneenä, kuunnellen, kuinka Remus yrittää puhua minulle järkeä. Kuinka Harry yrittää saada minua nousemaan ylös, Ron kertoo vitsejään, saadakseen minut edes hieman hymyilemään, Mollyn yrittäessä tuputtaa minulle ruokiaan, kenenkään heistä tajuamatta, että ainoat asiat mitä kaipaan, on oma rauha, hiljaisuus ja unohdus. Suloinen, ihana unohdus. Kohtalon ivaa todellakin. He kaikki sanovat ymmärtävänsä minua, mutta voiko toinen ihminen ymmärtää sellaista mitä ei itse ole koskaan joutunut kokemaan? Voiko kukaan jota ei ole raiskattu ja miltei tapettu ymmärtää sen kokenutta oikeasti? Haluaisin uskoa heidän sanojaan, mutta se on vaikeaa. Ehkä jonain päivänä uskonkin. Ehkä.
Näen joka yö samaa painajaista. Se ei koskaan muutu. Joka ikinen yö kuollut mies kummittelee unissani. Ja joka ikinen yö joudun käymään elämäni kamalimman tapahtuman lävitse. Eikö riitä, että joutuu kerran kokemaan kamaluuksia, pitääkö ne kokea aina vain uudelleen ja uudelleen? Herään aina omaan huutooni hiestä märkänä. Poikkeuksetta. Tavallaan olen jo turtunut siihen, en enää edes itke herätessäni niin kuin ensimmäisten päivien, ensimmäisten viikkojen aikana. Ehkä olen itkenyt loppuelämäni tarpeiksi, ehkä. Koskaan ei tiedä, milloin jokin asia saa padot murtumaan. Se voi olla pieni ivallinen sana, jokin kuva lehdessä, jonkun ihmisen näkeminen, jokin aivan merkityksetön asia. Tai sitten pieni muistikuva, jota ei aikaisemmin ole muistanut eikä haluaisikaan muistaa. Muisti on ihmeellinen asia. En muista sellaisia asioita joita minun pitäisi muistaa ja haluaisin muistaa. Vain kaikki kauheudet palaavat mieleeni kun yritän pinnistellä muistaakseni sen päivän kun rakastuin Remukseen tai hetken kun ystävystyin Harryn ja Ronin kanssa aikoinaan. Rakkaimmat muistoni ovat haalenneet, unohtuneet. Ne ainoat muistot joita en haluaisi unohtaa. Piilossa omissa lukituissa lokeroissaan, avain kadoksissa kuvainnollisesti. Ehkä jonain päivänä muistot kauhuista haalenee, päästäen esille vangitsemansa hyvyydet. Ehkä.
En anna kenenkään koskea itseeni enää. En päästä Remusta nukkumaan viereeni, omaan sänkyynsä, vaikka tiedän, ettei hän koskaan satuttaisi minua. En voi antaa hänen koskea minuun, en vielä. Tunnen olevani tahrattu, häväisty, pilattu. Remus yrittää ymmärtää minua, mutta se on hänelle vaikeaa. Hän on nykyään usein päivisin poissa, sanoo vartioivansa Tylypahkassa, mutta en tiedä uskonko häntä. Välillä kuvittelen hänen kyllästyneen minuun ja pelkotiloihini, luulen hänen pettävän minua jonkun halukkaamman kanssa. Eihän se totta ole, hän ei koskaan tekisi sellaista, hän on liian kiltti sellaiseen. Ja hän rakastaa minua liikaa. En anna edes omien vanhempieni halata minua, tarttua käteeni tai suukottaa minua poskelle. Näen heidän katseistaan pettymyksen ja surun. Heille tämä on todella vaikeaa, ainoa lapsi on järkkynyt mieleltään. Ajan Ginnyn pois sängyltä joka kerta kun hän uskaltautuu istumaan viereeni. Hän ei koskaan sano pahaa sanaa siitä, katsoo vain surullisena ja siirtyy istumaan sängyn viereiselle nojatuolille, kyyneleitään peitellen. Loukkaan kaikkia, tiedän sen, mutta olen arka ja pelokas. Pelkään, että kuka tahansa läheisistäni saattaa yhtäkkiä lyödä minua. Vaikka tiedänkin, ettei kukaan heistä ikinä nostaisi kättään lyödäkseen minua. Ehkä jonakin päivänä voin hyväksyä olevani nyt eri ihminen kuin puoli vuotta sitten. Ehkä jonain kauniina päivänä näen itseni jälleen ihmisenä, rakkauden arvoisena ja kokonaisena. Vielä en kuitenkaan siihen pysty. Jonain päivänä. Ehkä.
perjantai, 16. tammikuu 2009
Kommentit