Author: Sirina Black
Title: Katkerat kyyneleet
Genre:angst, deathfic
Rating: k-18?
Pairing: mainintana HG/RL
Disclaimer: En omista hahmoja, vaikka haluaisinkin..
Warnings: itsemurha (melko kuvailtu, siitä tuo korkea ikäraja)
Summary: Remus syyttää itseään Hermionen kuolemasta ja on masentunut. Hautajaisten jälkeen hän tekee oman valintansa.





Katkerat kyyneleet



          Mies seisoi valkoisen arkun äärellä, avoimella haudalla,
tuntien, kuinka suru ja ikävä painoivat hartioita kyyryyn. Auringon
paiste tuntui ilkkuvan miehen katkerille ajatuksille, miehen kokemalle
surulle. Pian, aivan liian nopeasti, arkku laskettiin odottavan haudan
lepoon. Kyyneleet valuivat miehen arpisille poskille, eikä hän tehnyt
elettäkään pyyhkäistäkseen niitä pois.
          Mies tunsi, kuinka joku laski kätensä hellästi,
lohduttavasti, hänen kädelleen, lähtien ohjaamaan miestä pois haudalta.
Mies käveli kuin unissakävelijä ystävänsä perässä, tajuamatta mitään,
mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän oli aivan liian turta estääkseen
ystäväänsä viemästä häntä pois rakastettunsa luota, haudalta, jonne hän
olisi halunnut jäädä suremaan yksin, kenenkään näkemättä.


  "Hän kuoli minun takiani, minun virheeni takia. Minun kuuluisi  maata tuolla, tuossa arkussa maan alla, ei hänen", mies ajatteli.

                             
                         ...................................................


           Myöhään yöllä, pimeän laskeuduttua maan päälle sateisella
hautausmaalla, erään uuden haudan äärellä seisoi mies, Remus Lupin.
Hellästi hyväillen mies kosketti valkoista, kylmää marmorikiveä, jonka
alle hänen elämänsä valo oli haudattu aikaisemmin samana päivänä.
Katkerat kyyneleet valuivat jälleen valtoimenaan miehen kalvenneille
poskille, sekoittuen samalla vesipisaroihin.
                       
  "Olen pahoillani, niin pahoillani, rakkaani. En voi elää ilman sinua!"
   mies huusi pimeällä taivaalle, päästäen viimeinkin tuskansa valloilleen.

Edelleen hiljaa itkien, hartiat kumarassa, mies tarttui taskussaan
odottavaan hopeatikariin, tietäen ja tuntien hopean polttavan paljasta
ihoaan kuin tuli. Mies käänteli tikaria käsissään, ihaillen sen
taidokasta taontaa ja sen upeaa kaiverrusta. Lopulta hän nosti tikarin
iskeäkseen sen rintaansa. Empimättä, voimalla mies iski ja tunsi
tikarin uppoavan kahvaa myöten lihaansa. Tuskainen äännähdys pääsi
miehen huulilta, ennen kuin hän vaipui kuolleena, veri rinnastaan
hitaasti valuen, rakastettunsa haudan päälle hymy huulillaan.